Minä ja kiire – me ei olla enää kavereita

Olen monilla luennoillani kertonut avoimesti siitä, kuinka olin ennen kovin kiireinen ihminen. Halusin olla monessa mukana, moni asia kiinnosti ja innosti, ja mitä enemmän kiinnostuin ja innostuin, sitä enemmän minulle tuntui siunaantuvan kaikenlaisia tehtäviä ja toimia. Ja aina odotettiin tietenkin mahdollisimman priimaa ja kohtuullisen nopeastikin, kiitos. Eivät ne odotukset ja vaatimukset kuitenkaan tulleet pelkästään toisilta ihmisiltä. Itse olin itseni ankarin ruoskija ja itse itseni siihen hoppuun ajanut. Toiset vain tarttuivat tilaisuuteen ja hyödynsivät sen.

Ja mitähän mahtaa tehdä pieni ihminen, kun on kiire ja paljon tekemistä? No tietenkin yrittää vielä enemmän, vielä nopeammin, vielä paremmin, vielä kiukummin. Kuin olympialaisissa konsanaan. Ettei nyt vaan kukaan pettyisi ja ettei itse joutuisi pettymään siihen, ettei pystynytkään. Vääjäämättä sitten koitti se hetki, jolloin vuorokauden tunnit eivät vain enää riittäneet.

Silloin oli aika tehdä jotakin toisin. Pysähtyä ja miettiä koko elämän konsepti uudelleen. Pohtia mikä on oikeasti tärkeää ja minkä voi jättää kokonaan pois.

Ämpäri päässä

”Minä kierrän itseni solmuun

vedän sykkyrälle sydämeni

joka vain hakkaa ja hakkaa
korvissa saakka talttojen tasainen töminä
ja naskalien pistävä nauru

ja pää kuuluu jollekin toiselle

jollekin tuntemattomalle sekopäälle

joka ei näe, ei kuule, ei käsitä

jonka maailma on kuin hidastetussa filmissä
ison kumisevan ämpärin sisällä.

Ja kun kaipaus tuntuu sormien sipinässä
ja varpaiden vispaavassa vihlonnassa
eikä rauhaa ole öisinkään,

minä vain juoksen ja juoksen
otsalla uupumuksen uurteet
hartioilla koko elämän harras paino
jalat sirklaten levottomasti ympyrää
vieden väärään paikkaan,
väärään aikaan, väärän kulkijan.

Ei tule rauha,
 ei armo, ei vapautus.

Missä jonossa minä oikein olin
kun minut tietämättäni lunastettiin?”

Minut havahdutti lopullisesti se, että tajusin elämän rajallisuuden. Mihin haluan oikeasti oman arvokkaan aikani käyttää? Miten sen käytän? Elänkö ”sitten kun” vai ”nyt kun”? Mikä on minulle mahdollista? Mitä haluan vielä tehdä? Miten haluan työtäni tehdä? Mikä tekee minut iloiseksi? Miten voin olla läsnä paremmin läheisilleni ja itselleni? Miten saan kumisevan ämpärin pois päästäni?

Uusille urille

Tietokirjailija Anja Kulovesi on puhunut ja kirjoittanut paljon kiireestä. Kun juttelin Anjan kanssa ensimmäistä kertaa puhelimessa vuonna 2013, hän tuntui heti jotenkin tutulta ihmiseltä. Lämpimältä, läsnäolevalta, ymmärtävältä. Muistan erityisen sykähdyttävänä Anjan toteamuksen: ”Aika on oikeasti ainoa todellinen pääoma, joka meitä kaikkia yhdistää. Kaikki muu on vain ihmisten keksimää leikkiä”. 

Minusta tuli monien reittien, vuosien, koulutusten ja omakohtaisten kantapääkontaktien jälkeen työnohjaaja (STOry), kiireenkesytys-valmentaja ja työelämä-intouttaja. Tänä päivänä puhun ja kirjoitan paljon kiireestä, työhyvinvoinnista, omista voimavaroista ja työssä jaksamisesta. Työni on tsempata, innostaa, kannustaa pohtimaan, etsimään ja toteuttamaan. Ehkäpä kerron tähän hetkeen johtaneesta tiestä joku päivä tarkemminkin.

Kiire yrittää vielä toisinaan tunkeutua elämääni. Mutta onneksi tiedän jo keinoja sen torjumiseksi. Ystävällisesti, mutta päättäväisesti. Omaa aikaani ja myös toisten aikaa arvostaen ja kunnioittaen.

-Terhi

http://www.aikatra.com
twitter: @aikatranterhi

aikakiire

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s