Stressistä voimavara

En halua luopua stressistä. En vapautua siitä, enkä irtautua siitä. En halua elää stressitöntä elämää. Stressistä on nimittäin ollut paljon iloa. Se on auttanut monta kertaa elämässä selviämään vaikeista paikoista. Ja ei, nyt en tarkoita pitkäkestoisesta, alati ahdistavaa stressiä, vaan sitä lyhytkestoisempaa, joka koostuu stressaavista hetkistä ja tilanteista.

Stressi syntyy yleensä haastavassa tilanteessa, jossa voimavaramme ovat koetuksella. Tarpeet, tavoitteet ja kyvyt ovat tällöin ristiriidassa keskenään. Tai niin ainakin koemme. Oma asenteemme, sietokykymme ja elämäntilanteemme vaikuttavat stressin kokemiseen ja sen tasoon.

Stressikokemus on usein psyykkinen, mutta tuntuu se fysiikassakin. Psyykkisiä oireita ovat muun muassa jännittyneisyys, ärtymys, levottomuus ja unihäiriöt. Fyysisiä oireita voivat olla päänsärky, sydämentykytys, vatsavaivat ja hikoilu. Keskeistä kuitenkin on se, onko stressi tilapäistä vai jatkuvaa.

Muutostilanteet rassaavat

Psykiatrit Thomas Holmes ja Richard Rahe kehittivät vuonna 1967 stressipisteytyksen, jossa erilaiset elämäntapahtumat saavat pisteitä niiden stressaavuustason mukaan. Taulukkoa tarkastelemalla havaitsee, että stressaamme perusvireeltään positiivisiakin asioita kuten lomaa, laihduttamista, raskautta, naimisiinmenoa, uutta työtä tai opiskeluiden aloittamista. Näyttäisi siltä, että meitä stressaavat eniten muutostilanteet – olivat ne sitten positiivisia tai negatiivisia.

Pitäisikö meidän siis stressin pelossa päästä eroon elämän hyvistäkin asioista? Ei enää naimisiin, ei lapsia, ei uutta työpaikkaa, ei opiskeluja? Eläisimmekö silloin parempaa elämää? Vai voisimmeko pyrkiä kääntämään hetkelliset stressaavat muutostilanteet voimavaraksi? Voisimmeko äityä jopa niin hurjiksi, että peräti hyväksyisimme stressin satunnaisia vierailuja tekeväksi elämänkumppaniksemme?

”Stressiä ja sen mukanaan tuomia tuntemuksia voi ajatella kehomme varashälyttimenä. Kun joku tai jokin yrittää varastaa huomiomme senhetkiseltä tärkeältä asialta, kehomme varashälytin, stressi, aktivoituu.”

Stressiä ja sen mukanaan tuomia tuntemuksia voi ajatella myös kehomme varashälyttimenä. Kun joku tai jokin yrittää varastaa huomiomme senhetkiseltä tärkeältä asialta, kehomme varashälytin, stressi, aktivoituu. Väliaikainen ja lyhytkestoinen stressi lisää valppautta, valmistelee huippusuoritukseen, kohottaa vireystilaa ja lisää suorituskykyä. Kehomme viestii nostamalla sydämen lyöntitiheyttä ja verenpainetta, kiihdyttäen hengitystä ja lisäten lihasjännitystä. Stressin tehtävänä on mahdollistaa voimavarojemme täysi käyttö ja saada meidät tekemään parhaamme. Kehomme tietää, ennen kuin mieli on kerinnyt ymmärtää.

Tulta päin ja lisää deodoranttia

Mutta mitä voimme tehdä, kun tuleva presentaatio saa sydämen hakkaamaan, kämmenet hikoilemaan ja läiskät kainaloissa laajenemaan. Mitä tehdä silloin, kun ennen vaikeaa palaveria ajatukset takkuilevat ja kädet tärisevät? Miten ohjata tilanne aivan toisille raiteille?

Itse olen käyttänyt seuraavaa kolmen kohdan systeemiä. Humoristinen suhtautuminen asioihin sekä niiden ääneen sanoittaminen on tuntunut toimivalta.

  1. Totea ja sanoita tilanne itsellesi konkreettisesti
    – Jaahans, kämmenet hikoilevat ja sydän hakkaa: taitaa vähän jännittää.
    – No, ei tule tästä hommasta ainakaan läpihuutojuttua.
    – Kehokin tietää, että nyt on muuten tärkeää! Mahtavaa!
  2. Hengitä ja hidasta toimintaa
    – 10 kertaa sisään- ja uloshengitystä keskittyneesti.
    – Hidasta kaikkia liikkeitäsi puolella (muista Matrix-elokuva!)
  3. Päästä irti, heitä huumorilla
    – Tässä ollaan eikä nyt muuta voida.
    – Yritän parhaani.
    – Selkä suorana tulta päin!
    – Lisää deodoranttia!

Muutos ja elämän epävarmuus kulkevat alituiseen vierellämme. Aivan tappiin saakka. Tänään mikään ei ole enää niin kuin eilen ja huomista voimme vain arvailla. Me muutumme, maailma muuttuu, läheisemme muuttuvat. Elämä ei antanut takuupapereita mistään ja valitusmahdollisuutta ei ole.

”Muutos ja elämän epävarmuus kulkevat alituiseen vierellämme. Elämä ei antanut takuupapereita mistään eikä valitusmahdollisuutta ole.”

Ehkä meidän pitäisikin vain pyrkiä hyväksymään se, mille emme voi mitään ja käyttää energiaamme niihin asioihin, joille oikeasti voimme. Ehkä voisimme myös opetella ottamaan pikkuisen löysemmin rantein ja antamaan armoa itsellemme ja läheisillemme. Voisimmeko?

*****
Kolumni on julkaistu alunperin 23.3.2016 Kollega.fi  -verkkolehden Vierailija-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s