Väärässä kuplassa

Unessa työpaikkani ihmiset riitelevät kovaäänisesti keskenään. En saa sanoista selvää, mutta käsien kiivaasta heilumisesta, vääntyneistä kasvoista ja kovasta metelistä ymmärrän, että jonkunsortin erimielisyys on meneillään. Tunnen kuitenkin itseni levolliseksi. Rakennan ison kuplan kiukkuisten ihmisten ympärille ja äänet vaimenevat. Työnnän käteni suoraksi eteeni ja siirrän kuplaa kauemmaksi itsestäni ja sanon ääneen: ”Tämä ei kosketa minua enää.” Kupla pienenee ja pienenee, sitten se katoaa.

Joskus voi jättäytyä myös asioiden ulkopuolelle, tehdä tietoisen valinnan olla ottamatta osaa. Itseään on lupa myös suojata.

Tuo kymmenen vuoden takainen uni vaikutti minuun aikoinaan kovasti. Se muistutti minua siitä, että kaikessa ei tarvitse olla mukana. Että kaikkea ei tarvitse sietää, kaikesta ei tarvitse ottaa stressiä tai ahdistusta. Joskus voi jättäytyä myös asioiden ulkopuolelle, tehdä tietoisen valinnan olla ottamatta osaa. Itseään on lupa myös suojata.

Kaikenlaiset ihmisten rakentamat näkemyskuplat ovat tänä päivänä kuuma puheenaihe. Kuplat nähdään usein pelkästään negatiivisina. Niillä lyödään ja ivataan, toista kehotetaan näkemään oikea todellisuus ja tulemaan ulos sieltä omasta kuplasta. Eri mieltä jostakin asiasta oleminen osoittaa selkeän erikuplaisuuden ja omaa kuplaa uhkaavan vääränlaisuuden. Kokonaiskuplaston hienous jää nahistelun jalkoihin.

Kaikki huutaa, kukaan ei kuule

Työelämässä ja työpaikoilla puhutaan kuplien sijaan usein klikeistä. Siitä, että rakennetaan esteitä eritavalla ajattelevien ihmisten ympärille ja pidetään muurit niin korkeina ja tiukkoina, että niitä ei voi ylittää. Syntyy ”me”- ja ”he”-jengit. Silloin ei enää jää tilaa keskustelulle, toisen kuuntelemiselle ja aidolle yhteistyölle.

Kun ”huutamisesta” tulee tapa,
kukaan ei enää kuule.

Vaikka ihminen onkin luonnostaan kaltaistensa seurassa viihtyvä laumaeläin, työpaikalle on kuitenkin tultu tekemään työtä, suorittamaan tiettyä tehtävää eikä pääasiallisesti luomaan ihmissuhteita tai laumautumaan. Työstä ja työntekemisestä, ratkaisujen etsimisestä ja parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen pääsemisestä on aina kyettävä puhumaan ja keskustelemaan asiallisesti – ilman piikittelyä tai ivallista vähättelyä. Kun ”huutamisesta” tulee tapa, kukaan ei enää kuule.

Enemmän iloa ja toivoa

Aikuisen ihmisen eloon ja oloon kuuluu taito säädellä itseään ja käytöstään ja huomata myös, milloin on hyvä antaa jonkun asian olla. Huomata se hetki, jolloin alituisella vatvomisella tai kärkkäillä mielipiteen ilmauksilla ei saavuteta mitään hyvää. Toisinaan on oikeasti hyvä rakentaa itselleen sellainen turvakupla, jonka voi ainakin hetkeksi laittaa sivuun ja todeta: ”Tähän en lähde nyt mukaan. Tähän en suostu.”

Leppeänä kesäiltana näen lapsen puhaltamassa pihalla saippuakuplia. Kirkkaat, erikokoiset ja eri väreissä väreilevät kuplat lepattavat hetken pienen puhaltajan yllä ja sitten osa niistä hajoaa ja osa lentää pois pienentyen lopulta näkymättömiin.

Ehkä me aikuisetkin voisimme yrittää tehdä kuplistamme yhtä kauniita, keveitä ja läpinäkyviä. Ehkä saisimme pakattua niihin enemmän iloa, toivoa ja lentämisen uskoa, leikkisyyttäkin. Aloittaisimmeko jo tänään?

Kolumni on julkaistu alunperin 12.6.2019 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja.
Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com ja www.covis.fi.
Twitter: https://twitter.com/aikatranterhi
Facebook: https://www.facebook.com/aikatra/

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s