Työpaikan henki ja kolme toivomusta

Eräänä päivänä, järkyttävän syysruuhkan keskellä, työpaikalle ilmestyi työpaikan henki. Se istahti Pekka Miklosen työhuoneen sohvalle katsomaan konttorin menoa ja meininkiä. Puhelimet värisivät ja pirisivät, paperipinot huojuivat pöydällä ja nitoja paukkui, klemmareita kului. Pekka Miklosen paita oli hiestä läikikäs ja hiukset liimaantuneet vasten märkää otsaa.

Työpaikan henki kertoi Pekka Mikloselle ilouutisen. Miklonen kuului niihin harvoihin ja valittuihin, joilla oli mahdollista esittää työpaikan hengelle kolme toivomusta. Hän saisi toivoa kolmea asiaa, jotka poistettaisiin työpaikalta, jotta työn tekeminen helpottuisi. Kaikki toiveet toteutettaisiin.

Mikä riemastuttava uutinen!

Asiakkaat, työkaverit ja deadlinet

Pekka Miklonen tiesi heti mitä pitäisi tehdä. Ensin hän poistaisi asiakkaat. Asiakkaat ovat hankalia, heillä on aina vaikeita kysymyksiä, he soittavat jatkuvasti, laittavat sähköpostia ja pommittavat viesteillä. He keskeyttävät työn tekemisen ja siihen keskittymisen tuskallisen usein. Ehdottomasti siis asiakkaat pois. Ja nopeasti.

Seuraavaksi Miklonen poistaisi työkaverit. Nuo oveenkoputtelijat ja viikonloppujuttuja kikattelevat ilmapiirin pilaajat. Juuri kun on päässyt kiinni työn flowhun tai hoksannut jostakin asiakasongelmasta jotakin, joku työkavereista koputtaa huoneen oveen ja käskee kahville tai lounaalle tai tulee kysymään ratkaisua johonkin ongelmaansa. Ja pahinta ovat ne loputtomat ”tiedätkö mitä tapahtui viime lauantaina” -jutut. Siinä jää taas omat tärkeät työtehtävät kesken ja ajatus katkeaa. Juu, kyllä. Työkaverit pois.

”Ensin hän poistaisi asiakkaat. Seuraavaksi hän poistaisi työkaverit ja sitten olisi syytä poistaa deadlinet.”

Kolmanneksi olisi syytä poistaa deadlinet. Joka ihmeen asialla kun on nykyään joku aikaraja, joka tietysti oli mielummin jo eilen kuin huomenna. Aina on kiire ja aikaa vastaan pitää taistella. Pitäisi saada tehtyä se ja se asia siihen ja siihen mennessä ja se ja se tyyppi tarvitsee sen ja sen paperin silloin ja silloin, jotta voi tehdä taas sitä ja sitä. Ei sellaista häsäämistä kukaan kestä. Jos joskus nyt saisi vain keskittyä ihan rauhassa siihen omaan hommaansa ja niihin omalle pöydälle kasaantuneisiin papereihin. Tehdä hommat valmiiksi sillä tavalla hiljakseen, niin että hyvä tulee. Että voisi olla omaan työhönsä tyytyväinen. Niinpä. Deadlinet pois.

Työpaikan henki kuunteli Pekka Miklosen vuodatusta ja nyökkäili ymmärtäväisesti tarinan edetessä. Lopuksi se vielä varmisti, että toivomukset varmasti olivat juuri niitä, joita Miklonen halusi. Juu kyllä kyllä, Miklonen nyökytti. Mitä muuta sitä stressaantunut työntekijä haluaisi kun rauhaa tehdä työnsä hyvin. Asia on sitten sillä selvä, työpaikan henki totesi. Se toivotti Mikloselle hyvää ja rauhallista loppuelämää ja lähti.

Ruuhka alkaa helpottaa

Heti jo seuraavasta viikosta alkoi Miklosen syysruuhka helpottaa. Hän ahkeroi aamusta iltaan ja pino pöydällä pieneni hitaasti mutta varmasti. Se toi lisää intoa ja iloa työntekoon. Sähköpostin perkaaminen eteni huippuvauhtia ja vastaajan viestit sai päivittäin purettua ja hoidettua samantien. Kaikkein mukavinta oli se, että työhön sai nyt keskittyä rauhassa, toiletissa pystyi käymään silloin kun oli tarvis, ja lounas- ja kahvitauot sujuivat leppoisasti lehtiä lukien ja eväitä syöden.

Vatsanpurut olivat nyt tyystin mennyttä aikaa. Elämä oli mallillaan. Työ oli merkityksellistä, asiakkaiden valitukset vähentyneet ja kaikenlaisten sotkuisen ongelmaselvittelyiden määrä suorastaan romahtanut. Oli selkeästi enemmän aikaa keskittyä työtehtäviin.

Pomo kävi kerran kuukaudessa kääntymässä konttorilla ja kysymässä kuulumiset. Silloin Pekka Miklonen aina muisti kiitellä työn järkeistämisen ja uudelleen organisoinnin vaikuttavuutta. Naapurihuoneen Elsa Kantokin oli alkanut ottaa työt rennommin. Silloin harvoin kun häneen törmäsi käytävällä, hän vain heilautti iloisesti kättään ja leimasi itsensä konttorilta ulos. Elsa oli siirtynyt lähes kokonaan etätöihin.

Toiveet toteutuvat

Viikot kuluivat, syksy vaihtui talveksi ja talvi kevääksi. Työpäivät olivat lyhentyneet samaan tahtiin kuin valon määrä lisääntyi. Yhtenä toukokuisena maanantaina Pekka Miklonen leimasi kellokorttinsa ja saapui töihin niin kuin aina ennenkin. Mutta silti mikään ei ollut niin kuin ennen.

”Oli hiljaista, rauhallista, keskeytymätöntä ja kiireetöntä. Nyt oli aikaa tehdä töitä. Kaikki hänen toiveensa olivat toteutuneet.”

Ketään muita ei ollut missään. Paperipinot pöydältä olivat kadonneet ja mapit täyttyneet talven pimeinä viikkoina. Arkisto oli viimeisen päälle hoidettu. Konttorin käytävät olivat tyhjät ja hiljaiset. Sähköposti ei enää kilkannut, puhelin ei pirissyt. Postia ei ollut tullut moneen kuukauteen. Kahvihetki ja lounastauko sujuivat omassa seurassa. Kukaan ei koputtanut oveen. Oli hiljaista, rauhallista, keskeytymätöntä ja kiireetöntä. Nyt oli aikaa tehdä töitä. Pekka Miklonen istahti työhuoneensa sohvalle ja huokaisi syvään.

Kaikki hänen toiveensa olivat toteutuneet.

Kolumni on julkaistu alunperin 28.8.2019 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja.
Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com ja www.covis.fi.
Twitter: https://twitter.com/aikatranterhi
Facebook: https://www.facebook.com/aikatra/

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s