Kiire on lahja

Olen ollut aikoinani hyvin kiireinen ihminen. Intohimo ja innostus tehdä kaikenlaisia asioita muuttui kuitenkin pikkuhiljaa ahdistavaksi vankilaksi, jossa ei oikeasti ollut enää aikaa eikä mahdollisuuksia tehdä asioita hyvin tai ilolla. Ennen niin innostavista jutuista tulikin yht´äkkiä pelkkiä ankeita ja mekaanisia suoritteita ja kaikenlaiset odotusolettamat ja täydellisyysvaatimukset tuntuivat kasvavan lopulta vuoren korkuisiksi. Happi siinä meinasi loppua.

Silloin oli aika pysähtyä pohtimaan mikä on oikeasti tärkeää ja minkä voi jättää kokonaan pois. Ja mitä täytyy tehdä toisin.

Ennen niin innostavista jutuista tulikin yht´äkkiä pelkkiä ankeita ja mekaanisia suoritteita.

Emme ole nimittäin arvokkaita ihmisinä ainoastaan silloin kun olemme kiireisiä, teemme ja suoritamme paljon. Eikä tarpeellisuudenkokemuksemme voi syntyä vain toisten ihmisten odotusten täyttämisestä, täyteen tupatusta kalenterista tai jatkuvasta hääräämisestä ja puuhaamisesta.

Kyse on jostain paljon suuremmasta.

Kysymykset auttavat löytämään ratkaisuja

Yksi virstanpylväistä omalla kiireen kesyttämisen matkallani oli tutustuminen Anja Kuloveteen ja hänen luomaansa kiireenkesytys ® -konseptiin.

Konseptin eräs kiehtova ja mielikuvitusta ruokkiva metafora on kuvitteellinen kiireenkesyttäjien talo. Kiireenkesyttäjien talossa on yhdeksän erilaista huonetta eli yhdeksän erilaista näkökulmaa kiireeseen. Jokaisessa huoneessa omaa kiirettään voi tarkastella järjestelmällisesti yhdestä näkökulmasta kerrallaan. Löytämällä itselle tärkeitä kysymyksiä saa avaimia aina uusien huoneiden ovien avaamiseen. Siksi kysymyksiä sanotaan avainkysymyksiksi.

Omaan kiireeseeni sain vastauksia vasta sitten, kun uskalsin aloittaa kysymisen. Miksi teen tätä asiaa? Miten teen? Mitä oikeasti haluaisin tehdä? Mitkä ovat minulle tärkeitä asioita? Mikä on mahdollista? Onko tekemiseni mielekästä? Kenelle teen? Näinkö haluan jatkaa?

Tavoitteena on tehdä oikeita asioita tietoisesti fiksummin eikä kaikkea mahdollista vain enemmän, kiukummin ja nopeammin.

Kun kiirettä ja sen erilaisia ilmenemismuotoja ryhtyy rehellisesti hahmottamaan ja havainnoimaan, mahdollisuudet sen suitsimiseen ja kesyttämiseen suurenevat. Tavoitteena on tehdä oikeita asioita tietoisesti fiksummin eikä kaikkea mahdollista vain enemmän, kiukummin ja nopeammin.

Unelmat nousevat kiiretuhkasta 

Olen tässä vuosien kuluessa alkanut ymmärtää, että minulle tuo liki koko kehon räjäyttävä kiire oli aikoinaan hieno lahja. Se oli lahja, joka mahdollisti kaiken sen, josta olen tänä päivänä uskaltanut luopua, jossa olen tänä päivänä mukana ja kaiken sen, jota olen nykyään osakseni saanut.

Kiire ilmaantuu elämäämme milloin minkäkinlaiseen lahjapaperiin käärittynä, milloin kenenkin välityksellä, tienviitta kourassaan.

Tuota lahjaa seurasi pakkopysähdys uudenlaiseen itsetuntemukseen, omien arvojen tarkempaan pohdintaan, osaamattomuususkomusten romuttamiseen ja omien toimintamallien kyseenalaistamiseen ja kehittämiseen. Sieltä kaiken kiiretuhkan ja hopputomun keskeltä nousi siivilleen toiveiden ja unelmien kirkkaus ja uusi alku.

Kiire ilmaantuu elämäämme milloin minkäkinlaiseen lahjapaperiin käärittynä, milloin kenenkin välityksellä, tienviitta kourassaan. Se lahjoo meitä aina silloin kun meidän täytyy pysähtyä miettimään toimintaamme ja tekemisemme tarkoitusta. Se ilmaantuu elämäämme juuri silloin, kun meidän on aika ottaa vastuuta valinnoistamme. Sen käärepaperiin on kirjoitettu: Mistä tässä on kyse? Mihin tämä johtaa? Onko tämä oikea reitti?

Kiire on siis kallisarvoinen lahja. Ota se vastaan, kiitä siitä ja suhtaudu siihen kunnioituksella. Sillä se on huomattavasti arvokkaampi lahja kuin mikään maailman tavara. Se on oikea aikalahja.

*****

Teksti on julkaistu alunperin 20.1.2019 Kiireenkesytys-blogissa.
Terhi Lavonen
on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.

Mainokset

Pysy omalla tontillasi

Olin intohimoisesti koko sydämestäni mukana uudessa projektissa. Meille kaikille projektilaisille oli jaettu omat tehtävät ja omat vastuualueet. Kaikki oli ihanan selkeää ja järjestelmällistä. Ja deadlineenkin oli kivasti aikaa.

Tein oman osuuteni innolla ja sen jälkeen ryhdyin jeesailemaan toisiakin. Minulla kun oli niin paljon ideoita, energiaa ja hienoja ratkaisuja kaikkeen ja ilomielin jaoin niitä muillekin. En kyllä tosin saanut innokkuudestani osakseni vuolaita kiitoksia tai ilonkiljahduksia, niin että joku taisi siinä jeesailutyylissäni mennä pahasti mönkään. Sisäinen ristiriitani oli melkoinen ja turhautumisen tunteeni vuoren korkuinen. Nytkö pitäisi sitten vaan seisoa tumput suorina ja olla sanomatta mitään mihinkään?

Olisiko mahdotonta, jos kuitenkin nyt vaan tällä kertaa keskittyisit siihen omaan vastuualueeseesi ja antaisit muidenkin keskittyä rauhassa omaansa?

Puhisin turhautumistani ystävälleni, joka kuunteli rauhassa ja kun olin päässyt tarinani loppuun, kysyi:
– Oliko niin, että sinulla oli ihan oma vastuualueesi?
– Juu kyllä oli.
– Oliko niin, että vastuualueesi oli selkeä ja yksiselitteinen?
– Juu kyllä se näin oli.
– Olisiko mahdotonta, jos kuitenkin nyt vaan tällä kertaa keskittyisit siihen omaan vastuualueeseesi ja antaisit muidenkin keskittyä rauhassa omaansa? Että jos lopettaisit toisten tontille tunkemisen?

Auts. Osui ja upposi. Olin langennut vanhanaikaiseen intohimokuoppaan.

Takana hyvä tarkoitus

Intohimoinen suhtautuminen työhön tai jonkun muun asian edistämiseen voi parhaimmillaan olla koko homman katalysaattori, mutta huonoimmillaan se saattaa tukahduttaa kaikkien muiden innokkuuden. Intohimo saattaa tehdä ihmisen nimittäin niin sokeaksi, että hän ei näekään enää muuta kuin omat hyvät ideansa ja toimintatapansa. Intohimoinen innokkuus ei yleensä myöskään kosketa vain pelkästään niitä omia asioita, vaan se tuppaa puuttumaan myös toisten asioihin.

Kaiken tämän intohimon takana on yleensä hyvä tarkoitus ja pyrkimys parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Yli-innokkaassa “toisten tontille tunkemisessa” ei useinkaan ole kysymys luottamuspulasta, ilkeydestä tai toisen osaamisen vähättelystä. Kyse on yleensä vilpittömästä innosta puhaltaa isosti yhteiseen hiileen, halusta jakaa ideoita ja auttaa toisia sekä jalostaa yhteistä toimintaa entistä paremmaksi.

Kanssatoimijoiden silmään tällainen käytös saattaa tosin näyttäytyä itsekkäänä sooloiluna ja toisilta tilan vievänä päsmäröintinä. Helposti ruvetaan silloin myös tulkitsemaan toisen käytöstä ja motiiveja puolin ja toisin. Että haluaako tuo toinen osoittaa vaan paremmuuttaan kun pyrkii neuvomaan ja ehdottelemaan? Että eikö minun työpanokseeni ja tekemiseeni luotetakaan ja miksi ihmeessä tuo säheltää tuossa minun asioitani, kun en ole edes apua pyytänyt? Ideoiden heittelijä ja innokas avun tarjoaja taas ihmettelee, että miksi mikään ei kelpaa. Ovatko kaikki ideani jotenkin huonoja tai eikö apuani kukaan tarvitse? Onko siis aivan sama jos vaan olen ja vedän lonkkaa? Olenko täysin turha, kun mikään sanomani ei merkkaa mitään?

Ja vähän kerrassaan kunkin pään sisäiset tulkinnat ja olettamukset lisäävät keskinäisen vuorovaikutuksen latistavia tai kipakoita kommentteja tai toisten tekemisten ohittamista ja kehun ja kiitoksen vähenemistä. Pahimmassa tapauksessa käy niin, että kaikilta loppuu into ja ideat ja yhteisessä työskentelyssä kokoon räävitään vaan jotakin, johon kukaan ei lopulta ole tyytyväinen.

Puhetta eikä tulkintaa

Miten tällaisten tilanteiden syntymistä voidaan sitten ennaltaehkäistä tai ainakin vähentää? Rautalankamallin mukaisesti: keskitytään omaan tekemiseen, puhutaan asioista ääneen eikä tulkita omista lähtökohdista mitään tai ketään.

Jokaisella on vastuu siitä mitä sanoo, mutta myös siitä, mitä jättää sanomatta. Puhumisessa ja asioiden ääneen sanoittamisessa on se hyvä puoli, että silloin väärien tulkintojen ja väärinymmärrysten määrä vähenee. Tulkitseminen on aina nimittäin tulkitsijansa näköistä, hyvin subjektiivista puuhaa. Siihen vaikuttavat muun muassa elämänkokemuksemme, kasvuympäristömme sekä omat näkökulmamme ja tarpeemme tulkita asioita tietyllä tavalla. Kuvittelemme herkästi tietävämme toisten ajatukset, motiivit ja tarkoitusperät, mutta sensijaan meidän pitäisi suostua hyväksymään se, että ymmärryksemme ei koskaan tule riittämään toisen ihmisen läpivalaisuun.

Jokaisella on vastuu siitä mitä sanoo, mutta myös siitä, mitä jättää sanomatta.

Itse koin tämän oman esimerkkiprojektini keskellä suunnatonta helpotusta ystäväni sanoista. Oli vapauttavaa tajuta, että voin päästää irti omista tulkinnoistani ja halustani olla vaikuttamassa kaikkeen ja keskittyä vain siihen, minkä olen omalle kohdalleni sillä erää saanut tehtäväksi hoitaa. Joskus sekin on jo aivan riittävästi.

Ja kun on omat hommansa tehnyt eikä uutta ole näköpiirissä, voi kysyä tarvitseeko joku apua. Jos ei tarvitse, niin sitten täytyy vain ehkä malttaa. Jopa pidätellä toisinaan oman innon ja ideoiden kanssa. Kyllä niillekin aika löytyy. Jos ei nyt, niin joku toinen kerta sitten.

Kolumni on julkaistu alunperin 24.10.2018 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.

Työntäyteinen vuosi 2018

Viimeisiä vuoden 2018 päiviä tässä elellään. Uskomatonta.

Kulunut vuosi on ollut vauhdikas töiden puolesta. Olen kyllä pitänyt lomaakin ja jättänyt kalenteriin aikaa palautumiselle, vapaa-ajalle ja ihan muillekin omille jutuille. Toisinaan se on ollut haastavaa, mutta useimmiten olen onnistunut aika hyvin.

Vuoden vaihtuessa alkaa Ajatusvoimala Aikatran juhlavuosi. Viisi vuotta sitten 1.1.2014 hyppäsin tyhjän päälle ja ryhdyin pyörittämään tätä yhden naisen voimalaa. Toisinaan on ollut epäuskon hetkiä, mutta tähän mennessä en ole vielä ratkaisuani katunut.

Synttärivuosi olkaa maksuttomalla Oman aikansa vartija -minikurssilla, jonka tarjoan kaikille aiheesta kiinnostuneille! Kurssi alkaa 1.1.2019 ja kestää 14.1.2019 saakka. ILMOITTAUTUMINEN on auki 31.12.2018 asti.

Ilmoittaudu maksuttomalle minikurssille TÄÄLTÄ >>>>>>

******

Muutaman asian ja oivalluksen haluan nostaa erityisesti esille vuodesta 2018:

1. Erilaisten töiden ihanuus

Olen saanut tehdä kuluneen vuoden aikana hyvin erilaisia töitä. On ollut runsaasti työnohjauksia sekä julkisella että yksityisellä puolella, luentoja erilaisissa paikoissa ja erilaisten ihmisten edessä ja monenmoisia valmennuksia ja sparrauksia. Auton ratti on pyörinyt ja kilsoja on tullut sekä auton että ajajan mittariin.

Olen kiitollinen, että tällainen moninaisuus on ollut mahdollista. Se ei ole minulle itsestäänselvyys. Otan sen lahjana vastaan.

2. Yhteistyön voima ja kumppanuudet

Pidän yhteistyötä, yhdessä tekemistä sekä aitoa kumppanuutta tosi tärkeänä asiana. Kun pääsääntöisesti tekee työtä yksin, on mukavaa että on tyyppejä, joiden kanssa voi lyödä edes välillä päitä yhteen.

Tänä vuonna pääyhteistyökumppaneitani ovat olleet Viestintätoimisto Joy & Order (jonka asiantuntijaverkostoon kuulun) ja Kiireenkesytys-valmentajaverkosto (perustimme tänä vuonna yhteiset nettisivutkin). Ja aivan uusimpana ihanuutena osakkuus ja partnerius Covis Partners Oy:ssä.

Joy & Order -kuvio juontaa juurensa HubSalon yhteisöstä ja siellä yhdessä pähkityistä asioista työelämäkentässä. Kiireenkesytys-verkosto on huippuporukka, jonka kanssa ollaan tehty jo pitkään yhteistyötä työelämärintamalla, reissattu yhdessä, ystävystyttykin. Meillä on yhteinen missio ja yhteinen into. Ja nyt vihdoin yhteiset nettisivutkin.

Covis Partners Oy taas on ihme! Uskokaa tai älkää, ihmeitä tapahtuu! Eräänä perjantaina istuin kotisohvalla ja mietin ääneen, että kaipaisin jotakin uutta nyt työrintamalle. Tasan kaksi viikkoa sen jälkeen perjantaina soi puhelin – ja siitä se sitten alkoi. Unelmat ja toiveet kannattaa siis sanoa ääneen 😀

Jotta jokin uusi voi alkaa, jonkun vanhan täytyy aina väistyä. Toimikauteni Varsinais-Suomen STOryn aluekoordinaattorina päättyy maaliskuun 2019 alussa. Kaksi vuotta on tullut tuossa toimessa huseerattua ja mielenkiintoista on ollut. Olen tutustunut uusiin ihmisiin, päässyt uusiin paikkoihin, nähnyt työnohjauksen järjestötoimintaa lähietäisyydeltä, ollut mukana järjestämässä kaikenlaista toimintaa ja tapahtumaa ja oppinut jälleen myös paljon itsestäni, omasta toiminnastani ja työskentelytavoistani. Ei voi tästäkään kokemuksesta kuin kiitellä!

Jos olet työnohjaaja, Suomen työnohjaajat ry:n jäsen Varsinais-Suomen alueelta ja kiinnostunut aluekoordinaattoriudesta, niin ota yhteyttä ja kysy lisää!

3. Vuodenvaihteen rutiinit ja ihanan hidas laiskuus

Kiireenkesytys-kollegani Sirpa Kirjalainen kirjoitti KK-blogiin vuodenvaihteen rutiineista.

Omat rutiinini ovat mahdollisimman pienet, laiskat ja hitaat. Joulurutiineihin kuuluvat kuusi, kynttilät ja kyläily. Uuden vuoden vaihtumisen rutiineihin työn puolesta taas kuuluvat tilinpäätösblogikirjoitus, turhien papereiden silppurointi ja tärkeiden papereiden mapittaminen. Tsekkaan myös, että tarvittavat työvärmeet ovat kunnossa seuraavaa vuotta varten. Työvärmeisiin kuuluvat paitsi työssä käytettävät materiaalit, myös auto, toimisto ja oma mieli. Muita värmeitä uusin, poistan ja korjaan, mieleni taas rauhoitan dekkareilla, kevyillä romaaneilla ja ulkoilulla. Työkirjat ja työasiat heitän hetkeksi kokonaan mielestä pois.

Vaikka työ onkin innostavaa, minulle on jaksamisen ja virkeyden kannalta tärkeää, etten ole jatkuvasti töissä tai tavoitettavissa. Se on ollut tärkeä oppi erityisesti tänä vuonna.

******

Ja lopuksi vielä yksi tärkeä juttu

Perhe. Läheiset. Ystävät. Te ihanat.
Sanotaan, että tiukoissa paikoissa ystävyys punnitaan. Lisäisin tähän vielä, että kyllä se ystävyys punnitaan myös onnen ja ilon hetkissä. Kiitos! ❤

Iloisaa ja rouheaa uutta vuotta 2019!

Terveisin,
-Terhi
www. aikatra.com
Twitter: @aikatranterhi
Liity Virtapiiriin täältä >>>>>

******

Tsekkaa vuoden 2018 luetuimmat (TOP3) blogitekstit:

 

Kolmenkymmenen sekunnin kohtaaminen

Muutama syksy sitten minulla oli probleema. Tuona alituiseen sadetta vihmovana synkkänä syksynä byrokratia, jonotusmusiikki ja saman asian uudestaan ja uudestaan selittäminen tulivat kovin tutuiksi jutuiksi.

Ehkä probleema oli alun perin ollut aika pieni, mutta matkan varrella se kasvoi isoksi möröksi. Minua oli asiani kanssa ohjattu useita kertoja henkilöltä toiselle ja olin tullut näpytelleeksi puhelinnumeron jos toisenkin. Aikaa oli mennyt matkustamiseen, tapaamisten järjestelemisiin, palavereihin, sähköposteihin, selvityksiin, kopioihin, skannauksiin. Mutta ei. Asia ei edennyt suuntaan jos mihinkään. Kuluttavinta oli kuitenkin se, että minä koin huutelevani yksinäni tuuleen.

Aloin olla jo aika kiukkuisen epätoivoinen ja kypsä heittämään koko asian sikseen. Luopumaan koko taistelusta. Tartuin luuriin kuitenkin vielä kerran. Ja silloin se ihme tapahtui.

Ihminen puhelimessa

Näpyttelin kotisohvan pohjalla varmaan sadatta uutta puhelinnumeroa. Tällä kertaa puhelimesta ei alkanutkaan kuulua jonotusmusiikkia vaan siihen vastasi aivan oikea, elävä ihminen. Kahvi tirsui ulos nenästäni silkasta hätkähdyksestä. Hyvin väsyneestä ja taisteluvalmiutta narisevasta äänestäni huolimatta, luurin toisessa päässä oleva ihminen oli vieläpä ihan ”zen”.

”Luurin toisessa päässä oleva ihminen ei luvannut minulle ruusutarhaa tai kymmentä hyvää ja kaunista, mutta hän tarttui heti asiaani.”

Tämä ihminen isolla i-kirjaimella kuunteli rauhassa asiani ja esitti sen jälkeen pari tarkentavaa kysymystä, joihin oli helppo vastata lyhyesti. Kysymyksistä päättelin, että hän oli heti hoksannut ongelmani. Tämä luurin toisessa päässä oleva ihminen ei luvannut minulle ruusutarhaa tai kymmentä hyvää ja kaunista, mutta hän tarttui heti asiaani. Hartiani laskivat puoli metriä. Uskalsin jopa tuulettaa sisäisesti. Aivan pikkuisen.

Kun puhelu oli päättynyt, oloni oli hämmentynyt. Aivan kuin tuulimyllyjä vastaan taistelu olisi ainakin hetkellisesti laantunut. Kuin myrsky olisi tauonnut, puut lakanneet suhisemasta ja vapauttava tyhjyys täyttänyt ilmatilan. Aivan kuin aika olisi kadonnut jonnekin. Vielä enemmän hämmennyin, kun vilkaisin kännykkäni puheluaikalaskuria. Puhelu oli kestänyt noin kolmekymmentä sekuntia.

Mitä oikein tapahtui?

En tiedä mitä ihmettä tapahtui. Ehkä olin tässä omassa keississäni lukemattomien asiaan liittyvien vaiheiden ja kohtaamisten aikana oppinut jo kiteyttämään sanomani ja keskittymään olennaiseen. Ehkä puhelimen toisessa päässä sattui olemaan juuri tämän tietyn asian asiantuntija tai ehkäpä epätoivoinen ääneni oli vain niin sydäntäriipaiseva. Tai ehkä puhelimen toisessa päässä olevalla ihmisellä oli vain hiljainen hetki työmaalla. Tai jospa aika oli vain vihdoin kypsä pienelle nytkähdykselle.

”Toisinaan lyhytkin hetki saattaa olla pitkässä prosessiketjussa juuri se puuttuva pelastusrengas, jolla yksi ihminen jonakin alituiseen sadetta vihmovana synkkänä syksynä saatetaan pelastaa.”

Ei asiani toki tuossa lyhyessä puhelussa vieläkään ratkennut, vaan se vaati vielä monta muutakin puhelua, kohtaamista ja yhteydenottoa. Mutta ensimmäistä kertaa kuitenkin hommat liikahtivat hitusen eteenpäin ja vyyhti alkoi vähän kerrassaan selvitä. Myös tunne omasta kyvykkyydestäni hoitaa asioitani alkoi palautua käsi kädessä yleisen ihmiseen uskomisen kanssa.

Ja vaikka tarinan loppu ei ollutkaan sitten aivan sellainen kuin olisin toivonut, tarina saatiin kuitenkin päätökseen ja pois päiväjärjestyksestä painajaisia aiheuttamasta ja yöunia viemästä.

Puuttuva pelastusrengas

Jokainen meistä kokee toisinaan työssään ja muussa elämässään, ettei ole tarpeeksi aikaa hoitaa kaikkia asioita. Kun on kiireinen, ei kerkeä huomioida toista ihmistä ja hänen asiaansa niin hyvin kuin omasta mielestä pitäisi ja mihin oikeasti kokisi pystyvänsä. Mutta entäpä jos läheisillemme, kollegoillemme, asiakkaillemme, vastaantulijoille, kylänmiehille ja -naisille riittäisi vähempikin kuin asioiden tuntikausia vatvominen? Kuten esimerkiksi se hyvin ja arvostavasti käytetty kolmenkymmenen sekunnin kohtaaminen?

Siinä ajassa ei kieltämättä kyllä maailmaa saada valmiiksi eikä kaikkea pelastettua. Mutta toisinaan tuo lyhytkin hetki saattaa olla pitkässä prosessiketjussa juuri se puuttuva pelastusrengas, jolla yksi ihminen jonakin alituiseen sadetta vihmovana synkkänä syksynä saatetaan pelastaa.

*****
Kolumni on julkaistu alunperin 29.8.2018 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.

Muutoksessa tiedottaminen punnitaan

Aloitan monesti uuden työnohjauksen tai valmennusryhmän kanssa siitä, että keräämme yhteen kaikki työyhteisössä sillä hetkellä mietityttävät, huolestuttavat tai keskustelua vaativat asiat. Jokainen ryhmäläinen ottaa tähän osaa ja tuo pöydälle omat ajatuksensa.

Rakennamme yhteisen reissumme aluksi ikään kuin nurinkurisen Pandoran lippaan, jossa otamme kiinni kaikki jo vapaana ja villinä viilettävät ”vitsaukset” ja vangitsemme ne lippaaseen rauhoittumaan. Siellä ne ovat turvassa ja hyvässä tallessa myöhemmin yksitellen hallitusti esiin otettavaksi ja käsiteltäväksi, eikä niitä tarvitse silloin enää joka mutkassa työyhteisön arjessa vatkata.

Näissä Pandoran lippaissa lymyää hyvin usein myös työelämän epävarmuuden tuska.

Epävarmuus aiheuttaa ahdistusta

Tänä päivänä työpaikoilla on paljon tiukkoja ja haastavia muutostilanteita, jotka aiheuttavat työntekijöiden kesken kihinää ja kuhinaa. Kahvipöytäkeskustelut roiskahtelevat ja käytävillä kuiskaillaan salaa. Työntekijät luulevat, tulkitsevat ja hämmästelevät. Pelkäävät kaiken keskellä pahinta ja keksivät mielessään hirvittävimmät kauhuskenaariot mitä maa päällään kantaa ja mihin mielikuvitus vain suinkin riittää. Rikkinäisen puhelimen rimpauttelu lisääntyy, klikkijengejä syntyy ja työkaverin kyttäämisestä tulee päivittäistä kauraa. Kyynärpäiden jäljet kylkiluissa ja kyräilyjoukkohysteria lisääntyvät, mutta työntekemisen into senkun vähenee.

Suurin ahdistuksen ja sekasorron aiheuttaja tuntuu olevan jatkuvasti vellova ja vanuva epävarmuus. Tietämättömyys siitä, mitä tapahtuu tai ei tapahtu. Miten pitää toimia tai ei pidä. Milloin saadaan lisätietoa tai ei saada. Hyssyttely ja tunteiden sekä avoimen keskustelun tukahduttaminen aiheuttavat työntekijöissä pelkoa, paniikkia ja unettomia öitä.

Moni työntekijä kokee työkenttämyllerrysten äärellä suurta huolta toimeentulostaan, tulevaisuudestaan, perheestään ja elämästään. Ja moni on myös kokenut, että esimiehet ja pomot eivät tällöin katso työntekijöitä kasvoihin vaan katoavat tiukan paikan tullen varjoihin.

Pomo ei saa juosta karkuun

Työpaikat ovat pullollaan hienoja viestintäohjeistuksia, toimintaprosesseja ja hierarkiakaavioita haastavissa tilanteissa tiedottamista ja toimimista varten. Muutostilanteissa työntekijöiden tiedon saanti silti jostain syystä usein ontuu, kohtaamista ei tunnu tapahtuvan riittävästi ja ammatillisen arvottomuuden tunne alkaa nostaa päätään.

Kun työntekijöitä kuuntelee ja kentän ilmapiiriä vähän haistelee, nousee esiin muutama pomoille suunnattu vinkki, joilla työntekijän olotilaa voi helpottaa muutos- ja tiedotustilanteissa:

1. Kerro muutostilanteesta mahdollisimman pian
Muutostilanteista pitää kertoa työntekijöille niin nopeasti, avoimesti ja rehellisesti kuin se vain suinkin on mahdollista. Jos kaikesta ei voi vielä kertoa, niin aina voi kertoa juuri sen: kaikkea ei voi vielä kertoa, koska neuvottelut ovat kesken, liikesalaisuus sitoo, asiassa on kolmansia osapuolia tai muuta sellaista, mutta että lisätietoa seuraa heti kun sitä on jaettavaksi. Ja sitten myös toimitaan niin kuin on luvattu. Tieto lisää hyvin usein työntekijöiden turvallisuudentunnetta. Myös tieto siitä, että tietoa tulee, sitten kun sitä on.

2. Kohtaa työntekijä aidosti
Työntekijä tulee kohdata henkilökohtaisesti, ei sähköpostilla, pelkillä joukkokokouksilla tai varsinkaan tekstiviestillä. Kuunteleminen ja kuuleminen on tärkeää. Aikaa tulee antaa myös tunteille ja kysymyksille ja asioihin pitää voida palata kun ensishokki on ohi. Huonot uutiset tulisi kertoa suoraan eikä jättää niihin tulkinnanvaraa. Tämä mahdollistaa sen, että ihmiset voivat oikeasti pohtia työtään ja tulevaisuuttaan jo eteenpäin ja ryhtyä tarvittaessa miettimään myös uusia ratkaisuja.

3. Älä tiedota perjantaina
Isojen uutisten kertomista tulisi välttää viikonloppua vasten, juuri ennen kesälomakauden alkamista tai joulun alla. Tällainen toiminta vaikuttaa siltä, kuin johto ”juoksisi karkuun” ratkaisujaan eikä ole valmis kohtaamaan työntekijöidensä luonnollisia ensireaktioita. Luottamusta herättävä on se esimies, johtaja tai firman pomo, joka asettaa itsensä rohkeasti alttiiksi ja uskaltautuu avoimeen keskusteluun työntekijöidensä kanssa tiukoissakin tilanteissa.

Työntekijöiltä tulleet vinkit eivät ole rakettitiedettä tai ydinfysiikkaa. Niissä lepää vieno pyyntö toisen ihmisen huomioimisesta, arvostuksen osoittamisesta ja aidosta kohtaamisesta.

Toivo ei lähde minnekään

Viimeisellä tapaamiskerralla ryhmän kanssa avaamme nurinkurisen Pandoran lippaamme ja hävitämme taivaan tuuliin viimeisenkin vitsauksen. Sinne lehahtaa myös epävarmuuden tuska. Lippaan pohjalle jää vain hymyilevä toivo. Se ei lähde minnekään.

Sillä loppujen lopuksi jokaisen lippaan ja laatikon pohjalle jää toivo. Toivo siitä, että opimme virheistämme ja haluamme pyrkiä parempaan. Uskomme hyvään ja katsomme rohkeasti eteenpäin. Emme juokse karkuun vaikeuksia, vaan kohtaamme ne pystypäin. Arvostaen ja kunnioittaen toisiamme. Niin pomona kuin duunarinakin. Ihmisinä.

”Kaikki lähtee ihmisten henkilökohtaisesta kohtaamisesta, rehellisyydestä ja avoimuudesta. Kaikki muu kyllä siitä sitten sujuu”, sanoi eräs ryhmäläinen.
Ja oikeassa taisi olla.

*****
Kolumni on julkaistu alunperin 30.5.2018 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.

Kiireadrenaliini ja kehohoppuisuus – tunnistatko itsesi?

Tapaan työkentällä jatkuvasti kiireestä ja hopusta ahdistuneita ihmisiä, jotka kokevat riittämättömyyden ja osaamattomuuden tunteita työssään. Juuri sen kiireen ja hopun takia.

Lukemattomia tarinoita olen kuullut myös siitä, kuinka työelämän kiire pikkuhiljaa valtaa tilaa myös vapaa-ajalta. Se aivan kuin liukuisi sinnekin, levittäisi ovelasti lonkeroitaan. Yht´äkkiä sitä huomaa ajattelevansa työtä silittäessä, autoa ajaessa, ennen nukkumaanmenoa. Työn jumit ja tiukkatahtisuus jäävät päälle kaikessa mitä vapaallakin tekee. Ja lopulta sitä saattaa herätä klo 03.30 hikisenä lakanoihin kietoutuneena ja pelätä kaikkia niitä asioita, jotka voi tulevana työpäivänä mokata tai vatkata mielessään kaikkia niitä työtehtäviä, jotka on unohtanut tehdä tai jotka ainakin pelkää unohtavansa tehdä.

Aivojen työmuisti ei enää yksinkertaisesti riitä ja kovalevykin alkaa olla täynnä. Vaihtoehdoiksi jää buuttaaminen, uusien ulkoisten levyjen hankkiminen tai turhien tiedostojen pois siivoaminen.

Been there, done that

Olen itsekin käynyt tuon lävitse. Ja muistan vielä hyvin ne hetket, kun tuntui siltä, että mitään ei kerkeä tekemään kunnolla, kaikki meinaa unohtua ja elämä tuntuu vain silkalta suorittamiselta.

Merkit olivat olleet ilmassa jo pitkään, mutta itselläni ei sitten kuitenkaan riittänyt huomiokyky, ymmärrys eivätkä voimat kierteen katkaisemiseen. Sillä silloin kun on oikein kova etukeno, on parempi juosta yhä vain kovempaa, jotta ei kaadu. Eikö niin? Niin minä ainakin tein. Hoin vaan jatkuvasti itselleni, että kyllä minä pystyn, vielä hetken jaksan, kyllä tästä selvitään, vähän vielä pinnistän, jaksaajaksaa!!

Kunnes henki ei enää meinannut kulkea. Silloin oli pakko pysähtyä.

Minun olisi pitänyt tehdä sille ”elämän suorittamiselle” jotakin jo paljon paljon aiemmin. Ehkä olisin noina hoppuvuosina kaivannut sitä, että joku olisi sanonut minulle aivan suoraan, että nyt menee Terhi liian lujaa, höllää vähän. Minun olisi pitänyt osata pysähtyä. Arvioida tilanne kriittisesti. Miettiä mitä oikeasti haluan ja mitä en. Miettiä mistä voisin luopua ja missä kaikessa minun ei todellakaan tarvitse olla mukana.

Kiireadrenaliini jyllää kehossa

Siinä vaiheessa kun seinä tuli vastaan ja oli pakko pysähtyä, kehollani meni jo valtavan kauan aikaa päästä eroon siihen vuosia pakkautuneesta kiireadrenaliinista. Siihen meni vuosia. Mutta vähän kerrassaan, pienin askelin pääsin kuitenkin adrenaliinista eroon ja pohdiskelin ajankäyttöäni täysin uudesta vinkkelistä.

Kun oma olotilani oli sitten alkanut helpottaa, minussa syntyi halu olla tukena ja apuna niille ihmisille, jotka kävivät läpi samaa kuin minä aiemmin. Ajattelin, että että voisin omalla tarinallani vaikuttaa siihen, ettei kaikkien etukenossa kulkevien tarvitsisi muksia itseään joka kuopan kautta, että voisin valaa rohkeutta ja uskoa myös niihin tilanteisiin kun ollaan jo kuopassa: kyllä sieltä pääsee ylös!

Siksi kirjoitan tästä.
Siksi olen täällä, tässä ja nyt.

– Terhi
www.aikatra.com
terhi@aikatra.com

kiireinenihminen

Pukuompelija löysi paikkansa

#Työntakana on kirjoitussarja, jossa eri alojen ihmiset kertovat työstään, työn tekemisestä, peruspäivästään ja ehkä hassuista sattumuksistaankin. Kukin omalla tyylillään. Kirjoittajat paljastavat mikä heitä työssään innostaa ja kiinnostaa, mistä he saavat intoa ja iloa ja mikä toisinaan harmittaa. #Työntakana tarjoaa mielenkiintoisia ”behind the scenes” -tarinoita. Tänään verhoa raottaa pukuompelija Tuija Palm.

*****

Eräs maanantai

Avaan työpaikkani oven kello kahdeksalta aamulla. Nenään osuu kirjojen ja hirsitalon ihana tuoksu. Kävelen nukkuvan kirjakaupan läpi takahuoneeseen, omaan työtilaani.

Laitan musiikkia soimaan ja keitän kahvia. Luen sähköpostit, tarkistan yrityksen instan ja facebookin. Vastaan sähköposteihin ja julkaisen joka maanantaisen some-päivitykseni. Tarkistan että vaateliikkeeni on asiallisessa kunnossa ja imuroin lattian. Katson työlistan läpi ja alan leikkaamaan tulevan päivän töitäni valmiiksi ja kasaan kangaspinon ompelukoneeni viereen.

Kello on kymmenen ja kirjakauppa aukeaa. Siinä samalla aukeaa minunkin liikkeeni kirjakaupan perällä.

Päivä kuluu yhdessä hujauksessa. Ompelen tuotteet kasaan ja palvelen samalla asiakkaita. Loppupäivästä pakkaan verkkokaupan lähtevät paketit ja vien paketit postiin.

Illalla lasten nukahdettua jää vielä aikaa tuotesuunnitteluun. Istun sohvan kulmassa teekupin, luonnoslehtiön ja kynän kanssa. Rakastan tuotesuunnittelua ja mahdollisuuksien pohdiskelua.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Miten tähän päädyttiin?

Elämä on niin jännittävää, koskaan ei tiedä mistä itsensä löytää.

Olen aina ollut utelias luonteeltani ja melko levotonkin. Kesti kauan aikaa löytää se oma paikkani missä viihdyn ja maltan ”asettua aloilleni”.

Omaksi yllätyksekseni löysinkin sen pikkuisesta kylästä, Sysmästä. Muutin kaupungista maalle, sen enempiä miettimättä.

”Onhan tämä vähän hullunhommaa, mutta todella koukuttavaa ja palkitsevaakin.”

Pian kuitenkin huomasin kuinka rajallinen valikoima täällä Sysmässä on töiden suhteen. Olin juuri valmistunut pukuompelijaksi ja halusin hyödyntää taitojani jotenkin.

Kävin yrittäjyyskurssin. Sen innoittamana pistin yritykseni pystyyn nimellä Ompelimo Tiitu. Ompelin mittatilaustöitä ja tein korjausompelua. Ikuinen korjausompelu alkoi kuitenkin kyllästyttää ja haaveilin omasta mallistosta.

Myöhemmin vaihdoin nimen Palmiinaksi. Silloin myös toimenkuvani muuttui ja keskityin omaan tuotemallistoon.

Haaveet pitävät elossa

Onhan tämä vähän hullunhommaa, mutta todella koukuttavaa ja palkitsevaakin.

Pidän siitä että saa olla luova, koskaan ei tiedä mitä seuraavaksi keksii tai minne tämä tie vie. Työ ei ole tylsää, eikä saman jauhamista.

Olen luonteeltani sellainen haaveilija ja yksi haaveistani onkin, että voisin jonakin päivänä keskittyä etupäässä tuotesuunnitteluun, tuotteiden myyntipuoleen ja markkinointiin. Haaveilen, että olisi varaa teettää ompelu alihankintana Suomessa.

”Kaikilla pitäisi olla haaveita ja joskus myös sitä rohkeutta lähteä tavoittelemaan niitä.”

Haasteita on vielä paljon. Se että työn saisi todella kantamaan hedelmää ja ettei jokaista penniä tarvitsisi venyttää. Suunta on kuitenkin oikea ja olen toiveikas, asioilla on tapana järjestyä.

Haastavinta työssäni on löytää rahoitus uusiin materiaaleihin ja suunnitelmien toteuttamiseen. Tämä kun ei ole mikään edullinen ala.

Minulle on tärkeää tukea kotimaista työtä. On myös tärkeää, että me tukisimme toinen toisiamme yrittäjinä. Haluan uskoa siihen, että jos teemme kaikkemme pitääksemme työpaikkoja pystyssä, kenties joskus meillä olisi myös vähemmän työttömiä ja useampi meistä voisi tehdä työkseen sitä mitä rakastaa.

Koska minulla on verkkokauppa, työ ei rajoita liikkumista muualle. Pidän ajatuksesta, että voimme perheen kanssa ottaa ja lähteä jonnekin jos siltä tuntuu. Ja kukapa ei haaveilisi siitä että pystyisi asumaan vaikkapa vuoden loskaisimman ajan jossain lämpimässä.

Mielestäni haaveilu on tärkeää, se pitää ainakin minut elossa ja liikkeessä. Kaikilla pitäisi olla haaveita ja joskus myös sitä rohkeutta lähteä tavoittelemaan niitä.

*****

sdr

Haaveet saattavat toteutua, kun niitä lähtee rohkeasti tavoittelemaan

Tuija Palm on tuotesuunnittelua rakastava pukuompelija.

Yritys: Palmiina
Palmiinan löydät myös Facebookista.