Pysy omalla tontillasi

Olin intohimoisesti koko sydämestäni mukana uudessa projektissa. Meille kaikille projektilaisille oli jaettu omat tehtävät ja omat vastuualueet. Kaikki oli ihanan selkeää ja järjestelmällistä. Ja deadlineenkin oli kivasti aikaa.

Tein oman osuuteni innolla ja sen jälkeen ryhdyin jeesailemaan toisiakin. Minulla kun oli niin paljon ideoita, energiaa ja hienoja ratkaisuja kaikkeen ja ilomielin jaoin niitä muillekin. En kyllä tosin saanut innokkuudestani osakseni vuolaita kiitoksia tai ilonkiljahduksia, niin että joku taisi siinä jeesailutyylissäni mennä pahasti mönkään. Sisäinen ristiriitani oli melkoinen ja turhautumisen tunteeni vuoren korkuinen. Nytkö pitäisi sitten vaan seisoa tumput suorina ja olla sanomatta mitään mihinkään?

Olisiko mahdotonta, jos kuitenkin nyt vaan tällä kertaa keskittyisit siihen omaan vastuualueeseesi ja antaisit muidenkin keskittyä rauhassa omaansa?

Puhisin turhautumistani ystävälleni, joka kuunteli rauhassa ja kun olin päässyt tarinani loppuun, kysyi:
– Oliko niin, että sinulla oli ihan oma vastuualueesi?
– Juu kyllä oli.
– Oliko niin, että vastuualueesi oli selkeä ja yksiselitteinen?
– Juu kyllä se näin oli.
– Olisiko mahdotonta, jos kuitenkin nyt vaan tällä kertaa keskittyisit siihen omaan vastuualueeseesi ja antaisit muidenkin keskittyä rauhassa omaansa? Että jos lopettaisit toisten tontille tunkemisen?

Auts. Osui ja upposi. Olin langennut vanhanaikaiseen intohimokuoppaan.

Takana hyvä tarkoitus

Intohimoinen suhtautuminen työhön tai jonkun muun asian edistämiseen voi parhaimmillaan olla koko homman katalysaattori, mutta huonoimmillaan se saattaa tukahduttaa kaikkien muiden innokkuuden. Intohimo saattaa tehdä ihmisen nimittäin niin sokeaksi, että hän ei näekään enää muuta kuin omat hyvät ideansa ja toimintatapansa. Intohimoinen innokkuus ei yleensä myöskään kosketa vain pelkästään niitä omia asioita, vaan se tuppaa puuttumaan myös toisten asioihin.

Kaiken tämän intohimon takana on yleensä hyvä tarkoitus ja pyrkimys parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Yli-innokkaassa “toisten tontille tunkemisessa” ei useinkaan ole kysymys luottamuspulasta, ilkeydestä tai toisen osaamisen vähättelystä. Kyse on yleensä vilpittömästä innosta puhaltaa isosti yhteiseen hiileen, halusta jakaa ideoita ja auttaa toisia sekä jalostaa yhteistä toimintaa entistä paremmaksi.

Kanssatoimijoiden silmään tällainen käytös saattaa tosin näyttäytyä itsekkäänä sooloiluna ja toisilta tilan vievänä päsmäröintinä. Helposti ruvetaan silloin myös tulkitsemaan toisen käytöstä ja motiiveja puolin ja toisin. Että haluaako tuo toinen osoittaa vaan paremmuuttaan kun pyrkii neuvomaan ja ehdottelemaan? Että eikö minun työpanokseeni ja tekemiseeni luotetakaan ja miksi ihmeessä tuo säheltää tuossa minun asioitani, kun en ole edes apua pyytänyt? Ideoiden heittelijä ja innokas avun tarjoaja taas ihmettelee, että miksi mikään ei kelpaa. Ovatko kaikki ideani jotenkin huonoja tai eikö apuani kukaan tarvitse? Onko siis aivan sama jos vaan olen ja vedän lonkkaa? Olenko täysin turha, kun mikään sanomani ei merkkaa mitään?

Ja vähän kerrassaan kunkin pään sisäiset tulkinnat ja olettamukset lisäävät keskinäisen vuorovaikutuksen latistavia tai kipakoita kommentteja tai toisten tekemisten ohittamista ja kehun ja kiitoksen vähenemistä. Pahimmassa tapauksessa käy niin, että kaikilta loppuu into ja ideat ja yhteisessä työskentelyssä kokoon räävitään vaan jotakin, johon kukaan ei lopulta ole tyytyväinen.

Puhetta eikä tulkintaa

Miten tällaisten tilanteiden syntymistä voidaan sitten ennaltaehkäistä tai ainakin vähentää? Rautalankamallin mukaisesti: keskitytään omaan tekemiseen, puhutaan asioista ääneen eikä tulkita omista lähtökohdista mitään tai ketään.

Jokaisella on vastuu siitä mitä sanoo, mutta myös siitä, mitä jättää sanomatta. Puhumisessa ja asioiden ääneen sanoittamisessa on se hyvä puoli, että silloin väärien tulkintojen ja väärinymmärrysten määrä vähenee. Tulkitseminen on aina nimittäin tulkitsijansa näköistä, hyvin subjektiivista puuhaa. Siihen vaikuttavat muun muassa elämänkokemuksemme, kasvuympäristömme sekä omat näkökulmamme ja tarpeemme tulkita asioita tietyllä tavalla. Kuvittelemme herkästi tietävämme toisten ajatukset, motiivit ja tarkoitusperät, mutta sensijaan meidän pitäisi suostua hyväksymään se, että ymmärryksemme ei koskaan tule riittämään toisen ihmisen läpivalaisuun.

Jokaisella on vastuu siitä mitä sanoo, mutta myös siitä, mitä jättää sanomatta.

Itse koin tämän oman esimerkkiprojektini keskellä suunnatonta helpotusta ystäväni sanoista. Oli vapauttavaa tajuta, että voin päästää irti omista tulkinnoistani ja halustani olla vaikuttamassa kaikkeen ja keskittyä vain siihen, minkä olen omalle kohdalleni sillä erää saanut tehtäväksi hoitaa. Joskus sekin on jo aivan riittävästi.

Ja kun on omat hommansa tehnyt eikä uutta ole näköpiirissä, voi kysyä tarvitseeko joku apua. Jos ei tarvitse, niin sitten täytyy vain ehkä malttaa. Jopa pidätellä toisinaan oman innon ja ideoiden kanssa. Kyllä niillekin aika löytyy. Jos ei nyt, niin joku toinen kerta sitten.

Kolumni on julkaistu alunperin 24.10.2018 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.

Mainokset

Kolmenkymmenen sekunnin kohtaaminen

Muutama syksy sitten minulla oli probleema. Tuona alituiseen sadetta vihmovana synkkänä syksynä byrokratia, jonotusmusiikki ja saman asian uudestaan ja uudestaan selittäminen tulivat kovin tutuiksi jutuiksi.

Ehkä probleema oli alun perin ollut aika pieni, mutta matkan varrella se kasvoi isoksi möröksi. Minua oli asiani kanssa ohjattu useita kertoja henkilöltä toiselle ja olin tullut näpytelleeksi puhelinnumeron jos toisenkin. Aikaa oli mennyt matkustamiseen, tapaamisten järjestelemisiin, palavereihin, sähköposteihin, selvityksiin, kopioihin, skannauksiin. Mutta ei. Asia ei edennyt suuntaan jos mihinkään. Kuluttavinta oli kuitenkin se, että minä koin huutelevani yksinäni tuuleen.

Aloin olla jo aika kiukkuisen epätoivoinen ja kypsä heittämään koko asian sikseen. Luopumaan koko taistelusta. Tartuin luuriin kuitenkin vielä kerran. Ja silloin se ihme tapahtui.

Ihminen puhelimessa

Näpyttelin kotisohvan pohjalla varmaan sadatta uutta puhelinnumeroa. Tällä kertaa puhelimesta ei alkanutkaan kuulua jonotusmusiikkia vaan siihen vastasi aivan oikea, elävä ihminen. Kahvi tirsui ulos nenästäni silkasta hätkähdyksestä. Hyvin väsyneestä ja taisteluvalmiutta narisevasta äänestäni huolimatta, luurin toisessa päässä oleva ihminen oli vieläpä ihan ”zen”.

”Luurin toisessa päässä oleva ihminen ei luvannut minulle ruusutarhaa tai kymmentä hyvää ja kaunista, mutta hän tarttui heti asiaani.”

Tämä ihminen isolla i-kirjaimella kuunteli rauhassa asiani ja esitti sen jälkeen pari tarkentavaa kysymystä, joihin oli helppo vastata lyhyesti. Kysymyksistä päättelin, että hän oli heti hoksannut ongelmani. Tämä luurin toisessa päässä oleva ihminen ei luvannut minulle ruusutarhaa tai kymmentä hyvää ja kaunista, mutta hän tarttui heti asiaani. Hartiani laskivat puoli metriä. Uskalsin jopa tuulettaa sisäisesti. Aivan pikkuisen.

Kun puhelu oli päättynyt, oloni oli hämmentynyt. Aivan kuin tuulimyllyjä vastaan taistelu olisi ainakin hetkellisesti laantunut. Kuin myrsky olisi tauonnut, puut lakanneet suhisemasta ja vapauttava tyhjyys täyttänyt ilmatilan. Aivan kuin aika olisi kadonnut jonnekin. Vielä enemmän hämmennyin, kun vilkaisin kännykkäni puheluaikalaskuria. Puhelu oli kestänyt noin kolmekymmentä sekuntia.

Mitä oikein tapahtui?

En tiedä mitä ihmettä tapahtui. Ehkä olin tässä omassa keississäni lukemattomien asiaan liittyvien vaiheiden ja kohtaamisten aikana oppinut jo kiteyttämään sanomani ja keskittymään olennaiseen. Ehkä puhelimen toisessa päässä sattui olemaan juuri tämän tietyn asian asiantuntija tai ehkäpä epätoivoinen ääneni oli vain niin sydäntäriipaiseva. Tai ehkä puhelimen toisessa päässä olevalla ihmisellä oli vain hiljainen hetki työmaalla. Tai jospa aika oli vain vihdoin kypsä pienelle nytkähdykselle.

”Toisinaan lyhytkin hetki saattaa olla pitkässä prosessiketjussa juuri se puuttuva pelastusrengas, jolla yksi ihminen jonakin alituiseen sadetta vihmovana synkkänä syksynä saatetaan pelastaa.”

Ei asiani toki tuossa lyhyessä puhelussa vieläkään ratkennut, vaan se vaati vielä monta muutakin puhelua, kohtaamista ja yhteydenottoa. Mutta ensimmäistä kertaa kuitenkin hommat liikahtivat hitusen eteenpäin ja vyyhti alkoi vähän kerrassaan selvitä. Myös tunne omasta kyvykkyydestäni hoitaa asioitani alkoi palautua käsi kädessä yleisen ihmiseen uskomisen kanssa.

Ja vaikka tarinan loppu ei ollutkaan sitten aivan sellainen kuin olisin toivonut, tarina saatiin kuitenkin päätökseen ja pois päiväjärjestyksestä painajaisia aiheuttamasta ja yöunia viemästä.

Puuttuva pelastusrengas

Jokainen meistä kokee toisinaan työssään ja muussa elämässään, ettei ole tarpeeksi aikaa hoitaa kaikkia asioita. Kun on kiireinen, ei kerkeä huomioida toista ihmistä ja hänen asiaansa niin hyvin kuin omasta mielestä pitäisi ja mihin oikeasti kokisi pystyvänsä. Mutta entäpä jos läheisillemme, kollegoillemme, asiakkaillemme, vastaantulijoille, kylänmiehille ja -naisille riittäisi vähempikin kuin asioiden tuntikausia vatvominen? Kuten esimerkiksi se hyvin ja arvostavasti käytetty kolmenkymmenen sekunnin kohtaaminen?

Siinä ajassa ei kieltämättä kyllä maailmaa saada valmiiksi eikä kaikkea pelastettua. Mutta toisinaan tuo lyhytkin hetki saattaa olla pitkässä prosessiketjussa juuri se puuttuva pelastusrengas, jolla yksi ihminen jonakin alituiseen sadetta vihmovana synkkänä syksynä saatetaan pelastaa.

*****
Kolumni on julkaistu alunperin 29.8.2018 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.

Muutoksessa tiedottaminen punnitaan

Aloitan monesti uuden työnohjauksen tai valmennusryhmän kanssa siitä, että keräämme yhteen kaikki työyhteisössä sillä hetkellä mietityttävät, huolestuttavat tai keskustelua vaativat asiat. Jokainen ryhmäläinen ottaa tähän osaa ja tuo pöydälle omat ajatuksensa.

Rakennamme yhteisen reissumme aluksi ikään kuin nurinkurisen Pandoran lippaan, jossa otamme kiinni kaikki jo vapaana ja villinä viilettävät ”vitsaukset” ja vangitsemme ne lippaaseen rauhoittumaan. Siellä ne ovat turvassa ja hyvässä tallessa myöhemmin yksitellen hallitusti esiin otettavaksi ja käsiteltäväksi, eikä niitä tarvitse silloin enää joka mutkassa työyhteisön arjessa vatkata.

Näissä Pandoran lippaissa lymyää hyvin usein myös työelämän epävarmuuden tuska.

Epävarmuus aiheuttaa ahdistusta

Tänä päivänä työpaikoilla on paljon tiukkoja ja haastavia muutostilanteita, jotka aiheuttavat työntekijöiden kesken kihinää ja kuhinaa. Kahvipöytäkeskustelut roiskahtelevat ja käytävillä kuiskaillaan salaa. Työntekijät luulevat, tulkitsevat ja hämmästelevät. Pelkäävät kaiken keskellä pahinta ja keksivät mielessään hirvittävimmät kauhuskenaariot mitä maa päällään kantaa ja mihin mielikuvitus vain suinkin riittää. Rikkinäisen puhelimen rimpauttelu lisääntyy, klikkijengejä syntyy ja työkaverin kyttäämisestä tulee päivittäistä kauraa. Kyynärpäiden jäljet kylkiluissa ja kyräilyjoukkohysteria lisääntyvät, mutta työntekemisen into senkun vähenee.

Suurin ahdistuksen ja sekasorron aiheuttaja tuntuu olevan jatkuvasti vellova ja vanuva epävarmuus. Tietämättömyys siitä, mitä tapahtuu tai ei tapahtu. Miten pitää toimia tai ei pidä. Milloin saadaan lisätietoa tai ei saada. Hyssyttely ja tunteiden sekä avoimen keskustelun tukahduttaminen aiheuttavat työntekijöissä pelkoa, paniikkia ja unettomia öitä.

Moni työntekijä kokee työkenttämyllerrysten äärellä suurta huolta toimeentulostaan, tulevaisuudestaan, perheestään ja elämästään. Ja moni on myös kokenut, että esimiehet ja pomot eivät tällöin katso työntekijöitä kasvoihin vaan katoavat tiukan paikan tullen varjoihin.

Pomo ei saa juosta karkuun

Työpaikat ovat pullollaan hienoja viestintäohjeistuksia, toimintaprosesseja ja hierarkiakaavioita haastavissa tilanteissa tiedottamista ja toimimista varten. Muutostilanteissa työntekijöiden tiedon saanti silti jostain syystä usein ontuu, kohtaamista ei tunnu tapahtuvan riittävästi ja ammatillisen arvottomuuden tunne alkaa nostaa päätään.

Kun työntekijöitä kuuntelee ja kentän ilmapiiriä vähän haistelee, nousee esiin muutama pomoille suunnattu vinkki, joilla työntekijän olotilaa voi helpottaa muutos- ja tiedotustilanteissa:

1. Kerro muutostilanteesta mahdollisimman pian
Muutostilanteista pitää kertoa työntekijöille niin nopeasti, avoimesti ja rehellisesti kuin se vain suinkin on mahdollista. Jos kaikesta ei voi vielä kertoa, niin aina voi kertoa juuri sen: kaikkea ei voi vielä kertoa, koska neuvottelut ovat kesken, liikesalaisuus sitoo, asiassa on kolmansia osapuolia tai muuta sellaista, mutta että lisätietoa seuraa heti kun sitä on jaettavaksi. Ja sitten myös toimitaan niin kuin on luvattu. Tieto lisää hyvin usein työntekijöiden turvallisuudentunnetta. Myös tieto siitä, että tietoa tulee, sitten kun sitä on.

2. Kohtaa työntekijä aidosti
Työntekijä tulee kohdata henkilökohtaisesti, ei sähköpostilla, pelkillä joukkokokouksilla tai varsinkaan tekstiviestillä. Kuunteleminen ja kuuleminen on tärkeää. Aikaa tulee antaa myös tunteille ja kysymyksille ja asioihin pitää voida palata kun ensishokki on ohi. Huonot uutiset tulisi kertoa suoraan eikä jättää niihin tulkinnanvaraa. Tämä mahdollistaa sen, että ihmiset voivat oikeasti pohtia työtään ja tulevaisuuttaan jo eteenpäin ja ryhtyä tarvittaessa miettimään myös uusia ratkaisuja.

3. Älä tiedota perjantaina
Isojen uutisten kertomista tulisi välttää viikonloppua vasten, juuri ennen kesälomakauden alkamista tai joulun alla. Tällainen toiminta vaikuttaa siltä, kuin johto ”juoksisi karkuun” ratkaisujaan eikä ole valmis kohtaamaan työntekijöidensä luonnollisia ensireaktioita. Luottamusta herättävä on se esimies, johtaja tai firman pomo, joka asettaa itsensä rohkeasti alttiiksi ja uskaltautuu avoimeen keskusteluun työntekijöidensä kanssa tiukoissakin tilanteissa.

Työntekijöiltä tulleet vinkit eivät ole rakettitiedettä tai ydinfysiikkaa. Niissä lepää vieno pyyntö toisen ihmisen huomioimisesta, arvostuksen osoittamisesta ja aidosta kohtaamisesta.

Toivo ei lähde minnekään

Viimeisellä tapaamiskerralla ryhmän kanssa avaamme nurinkurisen Pandoran lippaamme ja hävitämme taivaan tuuliin viimeisenkin vitsauksen. Sinne lehahtaa myös epävarmuuden tuska. Lippaan pohjalle jää vain hymyilevä toivo. Se ei lähde minnekään.

Sillä loppujen lopuksi jokaisen lippaan ja laatikon pohjalle jää toivo. Toivo siitä, että opimme virheistämme ja haluamme pyrkiä parempaan. Uskomme hyvään ja katsomme rohkeasti eteenpäin. Emme juokse karkuun vaikeuksia, vaan kohtaamme ne pystypäin. Arvostaen ja kunnioittaen toisiamme. Niin pomona kuin duunarinakin. Ihmisinä.

”Kaikki lähtee ihmisten henkilökohtaisesta kohtaamisesta, rehellisyydestä ja avoimuudesta. Kaikki muu kyllä siitä sitten sujuu”, sanoi eräs ryhmäläinen.
Ja oikeassa taisi olla.

*****
Kolumni on julkaistu alunperin 30.5.2018 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.

Ei työtä vaan elämää varten

”Hei, sun pitää nyt oikeesti pitää parempaa huolta itestäs, et jaksat töissä paremmin!” ”Tiedän, mut mä oon niin väsynyt, et en vaan jaksa. Kuhan raahaudun päivä kerrallaan…”

Tämä kuulemani junakeskustelun pätkä teki surulliseksi. Jäin pohtimaan, että mitä varten meidän tulisi yleensäkin pitää itsestämme huolta. Itseämmekö varten? Läheisiämme varten? Työtämme varten? Oma ajatukseni on, että itsestä ei kuulu huolehtia sen vuoksi, että jaksaisimme työssämme paremmin vaan siksi, että meidän tulee pitää huolta omasta ainutkertaisesta ja ainutlaatuisesta elämästämme, jonka olemme lahjaksi saaneet.

Monesti tunnemme työelämän hopun, kiireen ja jatkuvan muutoksen ja uuden opettelun keskellä riittämättämyyden ja huonommuuden tunteita. Koemme, että emme kerkeä tekemään asioita niin hyvin kuin toivoisimme ja haluaisimme. Saatamme tuntea myös voimattomuutta, väsymystä ja jopa kyllästymistä siihen, että mihinkään ei tunnu voivan vaikuttaa. Elämä on vain aamusta iltaan kiirettä, juoksemista ja päivästä toiseen raahautumista. Lähdemme töistä väsyneenä kotiin ja palaamme väsyneenä takaisin töihin.

Työelämä ei kuitenkaan ole koko elämä. Työelämä on vain osa elämää, osa suurempaa kokonaispakettia. Jos töissä on kiire, kotona ja vapaalla ei tarvitse olla. Rennompaa ja kiireettömämpää työelämää voi kokeilla lähestyä uudesta kulmasta: rennomman, kiireettömämmän ja rentouttavamman vapaa-ajan kautta.

1. Pidä huolta itsestäsi!

On tärkeä hoksata, että sinä olet oman elämäsi tärkein ihminen. Tämä ainutkertainen elämä on lahja, jota kannattaa vaalia. Tee asioita joista pidät ja nautit, hemmottele itseäsi, liiku ja harrasta, nuku ja syö hyvin, ole itsellesi armollinen. Naura, kokeile uusia juttuja ja innostu. Sinä olet tärkeä.

2. Vaali vapaa-aikaasi

Jos töissä on ollut niin kiire, että hartiat on korvissa, päässä suhisee ja vanne puristaa päätä, muista että saman olotilan ei tarvitse jatkua kotona. Tee päätös, että vapaa-aikana ei ole kiire. Kehitä joku rituaali, jolla siirryt työstä kotiin. Jätä vaikka kiirekaapu roikkumaan työpaikan naulakkoon. Varaa itsellesi myös aina hetki ihan omaa aikaa, yksinoloaikaa.

3. Muista ihmissuhteet

Vietä aikaa läheistesi ja rakkaittesi kanssa. Nauti myös vain yhdessä olemisesta, aina ei tarvitse tehdä mitään. Soita ystävälle puhelu, kirjoita kirje tai muista tekstiviestillä. Pyydä apua, ota apua vastaan ja auta toisia voimiesi mukaan. Hakeudu energisoivien ihmisten pariin ja välttele energiaa vievien ihmisten seuraa jos mahdollista.

4. Kaikessa ei tarvitse olla mukana

Mieti missä asioissa haluat tai jaksat olla mukana ja missä et, ja tee sitten valintasi. Opettele sanomaan EI niille asioille, joita et tahdo ja KYLLÄ itseäsi oikeasti virtaannuttaville asioille. Vapaa-aikana on tarkoitus voimaantua, ei väsyttää itseään kulkemalla jokaisissa kissanristiäisissä tai ottamalla vastuuta kaikkien maailman yhdistysten asioista. Pohdi mikä on riittävästi, mikä on sopivasti ja mikä on sinulle jo aivan liikaa.

5. Pysähdy välillä

Jos huomaat vauhdin lisääntyvän, pidä selkeä paussi. Juo kupillinen kahvia, laske kymmeneen, hidasta puhetta ja toimintaa puolella, käy lenkillä, hae posti, laita tekniset värmeet kiinni, nuku päiväunet tai käy vaikka suihkussa. Tärkeintä on että teet jotain sellaista itsellesi luontevaa, joka katkaisee alkavan hopun ja saa sinut ajattelemaan jotakin aivan muuta. Tekeminen voi olla myös hassua ja hauskaa, hullua tai hupsua. Vakavuus pois!

Kohtele siis itseäsi kauniisti, vaali vapaa-aikaasi ja läheisiä ihmissuhteitasi ja tee vapaalla asioita, jotka rentouttavat, lataavat akkujasi ja saavat sinut iloiseksi. Ja tee se kaikki itseäsi, ei työtäsi tai työelämääsi varten. Toisinaan saattaa kuitenkin käydä niin hullusti, että sivutuotteena myös työssä jaksamisesi paranee. Uskallatko kokeilla?

Kolumni on julkaistu alunperin 4.4.2018 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.

Luovuuden lähteillä

Luovuus tuntuu monesti isolta ja pelottavalta sanalta. Luovuutta pidetään yleensä tavoiteltavana tilana ja sen saavuttamiselle asetetaan jopa paineita: Ole luova! Mieti nyt luovasti! Käytä luovuuttasi! Nyt ollaan luovia! Luova hulluus peliin! Rimakauhuhan siitä saattaa tulla tällaisten sloganien keskellä taistellessa.

purje

Luovuus on kykyä synnyttää jotakin uutta ja merkityksellistä. Luovuusprosessin lopputuote voi olla totuttua toimintaa rikkova, epätavallinen ja omaperäinen idea tai jopa uusi keksintö. Luovuuden sisarsana arjessa voisi olla ”luoviminen”. Luoviminen tarkoittaa purjehtimista hankatuuleen silloin kun pyritään vastatuulen suuntaan. Verbi “luovia” taas merkitsee vaihtamista, muuttamista, vaihtelemista ja kääntymistä.

Tänä päivänä luovuudelle ja luovimiselle on työelämässä enemmän käyttöä kuin ehkä koskaan ennen. Työelämä vaatii kaavoja puhkovaa toimintaa, rohkeaa purjehtimista vastatuuleen ja tarvittaessa omaperäistä suunnan vaihdosta ja uutta rikastavaa kekseliäisyyttä.

Rajattomuudesta punnertamiseen

Luovuudesta voi ensimmäisenä tulla mieleemme, että se on jotakin taitavien ja lahjakkaiden ihmisten suuruutta. Jotakin maalaamista, kirjoittamista, laulamista tai säveltämistä. Jotakin sellaista talenttia, jota on vain harvoilla ja valituilla, sellaisilla erityisen taiteellisilla ihmisillä.

Luovuuden kukkaan puhkeamisen saatetaan ajatella myös vaativan rajattomia mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja ideoitaan. Että jos minulla vain olisi käytössäni kaikki maailman tarvittavat materiaaliset resurssit, rutkasti aikaa ja rentoa rauhaa, tukea ja tsemppareita ympärilläni, niin kyllä minäkin pystyisin kehittämään ja innovoimaan ja olemaan luova. Helppoahan se silloin olisi.

Eikö luovuutta ja innovatiivisuutta kaivatakin juuri eniten silloin kun tilanne on tiukka, resurssit rajalliset ja raamit ahtaalla? Juuri silloinhan pitää hoksata tilanteeseen jokin uudenlainen ratkaisu ja jaksaa punnertaa eteenpäin.

Opinnoissa tuli kerran vastaan tehtävä, jossa oli tarkoitus keksiä ja kehittää uudenlaisia innovaatioita. Opiskelijaryhmämme mutisi tehtävän vaikeutta opettajalle: tehtävän rajat olivat liian ahtaat ja tiukat ja kahlitsivat valtavasti luovuuttamme. Miten tällaisissa raameissa saisi mitään luovaa aikaiseksi! Opettaja heitti meille aika ison pallon takaisin. Mitä jos luovuus mitataankin oikeasti sellaisissa tilanteissa, joissa joudumme käyttämään kaiken kekseliäisyytemme asioiden eteenpäin viemiseksi? Eikö luovuutta ja innovatiivisuutta kaivatakin juuri eniten silloin kun tilanne on tiukka, resurssit rajalliset ja raamit ahtaalla? Juuri silloinhan pitää hoksata tilanteeseen jokin uudenlainen ratkaisu ja jaksaa punnertaa eteenpäin.

Eipä siinä sitten auttanut muu, kuin kerätä leuka pöydältä ja kääriä hihat.

Arjen luovuus kunniaan

Luovuus ei ole siis vain taiteilua, rajattomuutta tai loppumattomia resursseja. Se on myös työtä ja takapuolilihaksia vaativia rutiineita ja inspiraatioon itsensä pakottamista. Se on kykyä ratkoa kiperiä tilanteita, selvitä vaikkapa riita- ja konfliktitilanteista loukkaamatta ketään ja keksiä toimintatapoja ongelmiin, joihin ei ole valmiita pelisääntöjä. Se on myös aikataulujen ja ajanhallinnan kanssa luovimista, mahdollisuuksien näkemistä, ennakkoluulottomuutta, kokeilunhalua ja uskallusta heittäytyä.

Luovuus on olemassa meissä kaikissa.

Käytämme jatkuvasti arjen ja työelämän yllättävistä tilanteista selviämiseksi luovuuttamme ja luovimme kaikenlaisten haasteiden keskellä parhaamme mukaan. Vaihdamme nopeasti suunnitelmiamme tarpeen niin vaatiessa, keksimme sujuvamman tavan toimia tai uskaltaudumme jättämään jotain kokonaan pois.

Luovuus on olemassa meissä kaikissa. Siellä se on, usko pois. Valmiina toimimaan, jos vain annamme sille tilaa.

Vinkkejä luovuuden mahdollistamiseen

1. Usko onnistumiseen

Päätä ottaa positiivinen asenne ja usko ratkaisujen mahdollisuuteen. Kyllä tästä jotenkin selvitään -asenteella ratkaisutkin ovat jo piirun verran lähempänä.

2. Ideoi

Älä sensuroi ideointivaiheessa ajatuksiasi. Karsimisen ja kokeilun aika on myöhemmin. Kirjaa tai sanele mieleesi juolahtaneet ideat muistiin. Saatat löytää niiden joukosta myöhemmin kultakimpaleen.

3. Tee jotain toisin

Vaihda työskentelyn paikkaa, aikaa, tyyliä, tottumuksia ja rutiineita. Kyseenalaista vanhoja toimintatapoja ja ajatusmalleja. Siirrä onnistumisiasi uusiin konteksteihin ja yhdistele ennakkoluulottomasti eri alojen osaamista ja toimintatapoja toisiinsa.

4. Kokeile

Yritä, erehdy, kokeile ja tee. Älä pelkää virheitä tai hio ideoitasi kuoliaaksi. Älä odottele inspiraatiota vaan kokeile. Into ja inspiraatio tulevat tekemisen myötä. Jos inspiraatiota jää odottelemaan, saattaa olla että mitään valmista ei koskaan synny.

5. Pidä taukoa tai ajatusvapaata

Pidä taukoja mietityttävästä asiasta. Käy lenkillä, aja autoa, tiskaa, nuku yön yli, katso leffa tai neulo. Tee ennen kaikkea asioita, joista saat energiaa ja iloa. Alitajunta jatkaa kyllä työskentelyä puolestasi.

Kolumni on julkaistu alunperin 7.2.2018 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.

Työrauha on tahdon asia

Lehtien otsikot huutavat negatiivisia uutisia, some räjähtää milloin minkäkin viharaivokiukku-jutun tiimoilta, uutiset näyttävät karmivia kuvia maailmalta, asioita vatvotaan ja vatuloidaan. Mielenrauha on mennyttä yleensä jo aamukahvin aikaan.

Työpaikalla saattaa vastaan paukata sama meininki. Työelämän muutoksista, työn paljoudesta ja kiireestä puhutaan paljon. Moni on oikeasti väsähtänyt duuniinsa.

Mutta mitä jos väsähtäminen ei johdukaan ainoastaan työstä ja sen tekemisestä, vaan osaltaan myös negatiivisesta ja riidanhaluisesta ilmapiiristä, joka tuntuu ympäröivän meitä joka puolella? Mitä jos itse olemmekin mukana sellaisen ilmapiirin ruokkimisessa ja ylläpitämisessä?

Hyvä vai huono päivä?

Työrauha on yksinkertaistettuna sitä, että työntekijä saa keskittyä sekä henkisesti että fyysisesti mahdollisimman rauhassa ja turvallisesti omaan työhönsä ja sen tekemiseen. Hänen tulee myös omalta osaltaan antaa toisille mahdollisuus keskittyä. Tätä keskittymistä voi työpaikoilla häiritä tarkoituksellinen negatiivisten asioiden pöyhiminen, virheiden etsiminen toisten sanomisista ja tekemisistä, arvostelu ja riidan haastaminen. Nämä ovat yleensä “laiskan tyypin” puuhia. Ratkaisujen aktiivinen etsiminen ja rauhan rakentaminen kun vaativat huomattavasti enemmän vaivannäköä.

Työyhteisön henki välittyy siitä, miten sen jäsenet kohtelevat toisiaan. Kuinka esimiehet arvostavat työntekijöitään, kuinka työntekijät tukevat esimiestään, kuinka kollegat puhuvat toisilleen. Se, miten kohtelemme toisiamme työkavereina, saattaa heijastella myös tapaamme toimia asiakkaiden kanssa.

Tanskalaisen vanhainkoti Lotten johtaja Thyra Frank painottaa työntekijöilleen, että ketään ei koskaan saa kohdella huonommin kuin toivoisi itseään kohdeltavan. Hän odottaakin työntekijöiden puhuvan toisilleen kauniisti ja kohtelevan toisiaan hyvin, koska miten muuten hän voisi luottaa siihen, että myös asiakkaita kohdellaan arvostavasti.

Frankin näkemyksen mukaan jokaisella työntekijällä on valta päättää tekeekö toisille hyvän vai huonon päivän. Eräs asia, jota hän vaatii sekä itseltään että työntekijöiltään, on aivan ehdoton: jos on jotakin, josta et toisessa ihmisessä tai hänen toiminnassaan pidä, kerro se hänelle suoraan. Ja jos et jostain syystä pysty sitä tekemään, ei asiaa tarvitse kertoa kenellekään muullekaan.

Rauhanrakentajan peruspalikat

tyorauhaTyörauha rakentuu hyvin monista asioista työpaikalla. Johdolla on oma vastuunsa ja roolinsa, mutta tärkeä rooli on myös työntekijöillä. Rauhaa aktiivisesti rakentavien työpaikkojen rakennuspalikoista löytyy muun muassa seuraavanlaisia materiaaleja käyttöohjeineen:

  1. Pelisäännöt ja niiden noudattaminen
  2. Vastuut ja velvollisuudet sekä niiden ymmärtäminen ja toteuttaminen
  3. Oman perustehtävän hahmottaminen
  4. Itsenäisyys ja vapaus toimia ja tehdä päätöksiä omaan työhön liittyvissä asioissa
  5. Inhimillisyys ja oikeudenmukainen kohtelu
  6. Omien ja toisten rajojen arvostaminen
  7. Erilaisten työskentelytapojen hyväksyminen
  8. Ratkaisujen sisukas etsiminen
  9. Toisen työn arvostaminen
  10. Hyvän puhuminen ja positiivisuuden vahvistaminen
  11. Avoimuus ja läpinäkyvyys teoissa ja päätöksissä
  12. Onnistumisten hehkuttaminen.

Presidentti Martti Ahtisaari on todennut: “Rauha on tahdon asia.” Sitä se on työpaikallakin. Mutta tahdommeko me?

********
Kolumni on julkaistu alunperin 7.12.2018 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.

 

Hyväntuulisuuden pisaratartunta

Tänään minun on pakko käydä ruokakaupassa. On siedettävä ihmistungosta, meteliä, kirkkaita valoja ja pimpelipom-musiikkia, jonka sekaan joku nauhoite huutelee tarjouksia. Vaikka särky jyskyttää päässä, silmälasit ovat jääneet työpöydälle, kotiin on vielä pitkä matka ja kauppa tuntematon. Niin minun on vaan pakko.

Mistä kummasta löydän kahvin ja suodatinpussit, missä on vessapaperi ja chilikastike? Missä piilottelevat raejuusto ja laastarit? Miten pääsen täältä mahdollisimman pian pois?

Kun tarvittavat tavarat ovat vihdoin kärryssäni, pitää vielä hetki seisoskella hevi-osastolle saakka kiemurtelevassa kassajonossa. Jalkani liikkuvat mekaanisesti jonon liikkeen mukana, aivot ja ajatukset tuntuvat olevan pysähdyksissä.


”Ja taas se valoisa hymy. Jokin läikähtää mustan kevyttoppatakkini sisälmyksissä.”

Katsahdan ympärilleni. En ole yksin. Meitä on paljon. Meitä väsyneitä, suupielet alaspäin kääntyneinä jonottavia, mustissa kevyttoppatakeissamme seisovia, kärsimättömiä ja samaan aikaan jotenkin nitistettyjä ja periksiantaneita. Siinä me seisomme. Kassajonossa.

– Päivää rouva!

Iloisen näköinen nuori kassaneiti katsoo suoraan silmiin ja hymyilee. Hämmennyn hetkeksi, mutta saan kuitenkin väännettyä jonkun virnistyksentapaisen väsyneille kasvoilleni ja ymmärrän jopa tervehtiä takaisin. Tuotteet lipuvat liukuhihnalla ja pakkailen niitä valmiiksi kassiin. Maksan ostokset.

– Olkaa hyvä, kiitos käynnistä ja hyvää päivänjatkoa teille! Ja taas se valoisa hymy. Jokin läikähtää mustan kevyttoppatakkini sisälmyksissä.

Tekohymy – entä sitten?

Psykologian professori Jari Hietanen ja yliassistentti Mikko Peltola Tampereen yliopistosta ovat tutkineet kasvojen ilmeitä ja niiden tunnistamista. Heidän mukaansa ihmisten kasvoille nousee aina hymy, kun heillä on hyvä mieli, mutta on myös todettu, että jopa manipuloidulla, keinotekoisellakin hymyllä on myönteisiä vaikutuksia sekä hymyilijän omaan mielentilaan että myös muihin ihmisiin. Hymy yhdistettynä katsekontaktiin viestii vuorovaikutushalukkuudesta ja vahvistaa sosiaalisuutta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Hymyllä voi saada aikaan vaikka mitä.

Minun jälkeeni kassajonossa tullut seuraava asiakas kohtasi todennäköisesti täsmälleen samat sanat ja hymyt kuin minäkin. Mutta se ei vähennä minun iloani ja saamaani hyväntuulisuuden pisaratartuntaa. Se oli nimittäin tärkeä tartunta, sillä se pelasti koko päiväni. Ruokakassit olivat kevyemmät kantaa, sisäinen kiire oli kaikonnut ja olo oli jotenkin hassusti svengaavampi.


”Ihmisyyttä on aina hyvä tartuttaa eteenpäin. Toisinaan siihen ei tarvita kuin hymy – oli se sitten aito tai keinotekoinen.”

Ei siis liene merkitystä, oliko tämän tapaamani kassaneidin iloisuus ja kohteliaisuus luontaista vai oliko hymy ja puhe opeteltua. Kaikesta siitä ruuhkaryysiksestä, meidän asiakkaana olevien kärsimättömyydestä ja väsymyksestä huolimatta, hän kykeni keskittymään kohteliaasti yhteen asiakkaaseen kerrallaan, puhumaan kauniisti ja hoitamaan työtehtävänsä mallikkaasti.

Minua ei haitannut myöskään rouvittelu ja teitittely, mikä toisinaan tuntuu ihmisiä puhututtavan. En tuntenut itseäni vanhaksi, vaan enemmänkin arvostetuksi. Pointti ja tilanne olivat tärkeämpiä.

On aina hienoa, kun joku hymyilee, on kohtelias ja sanoo ”hyvää päivää”, “ole hyvä”, “kiitos” tai “anteeksi”. Töissä, kotona, harrastuksissa, asioilla, kaupassa. Ihan niin kuin olisimme silloin enemmän ihmisiä toisillemme. Ja ihmisyyttä on aina hyvä tartuttaa eteenpäin. Toisinaan siihen ei tarvita kuin hymy – oli se sitten aito tai keinotekoinen.

****
Kolumni on julkaistu alunperin 8.3.2017 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.