Kolmenkymmenen sekunnin kohtaaminen

Muutama syksy sitten minulla oli probleema. Tuona alituiseen sadetta vihmovana synkkänä syksynä byrokratia, jonotusmusiikki ja saman asian uudestaan ja uudestaan selittäminen tulivat kovin tutuiksi jutuiksi.

Ehkä probleema oli alun perin ollut aika pieni, mutta matkan varrella se kasvoi isoksi möröksi. Minua oli asiani kanssa ohjattu useita kertoja henkilöltä toiselle ja olin tullut näpytelleeksi puhelinnumeron jos toisenkin. Aikaa oli mennyt matkustamiseen, tapaamisten järjestelemisiin, palavereihin, sähköposteihin, selvityksiin, kopioihin, skannauksiin. Mutta ei. Asia ei edennyt suuntaan jos mihinkään. Kuluttavinta oli kuitenkin se, että minä koin huutelevani yksinäni tuuleen.

Aloin olla jo aika kiukkuisen epätoivoinen ja kypsä heittämään koko asian sikseen. Luopumaan koko taistelusta. Tartuin luuriin kuitenkin vielä kerran. Ja silloin se ihme tapahtui.

Ihminen puhelimessa

Näpyttelin kotisohvan pohjalla varmaan sadatta uutta puhelinnumeroa. Tällä kertaa puhelimesta ei alkanutkaan kuulua jonotusmusiikkia vaan siihen vastasi aivan oikea, elävä ihminen. Kahvi tirsui ulos nenästäni silkasta hätkähdyksestä. Hyvin väsyneestä ja taisteluvalmiutta narisevasta äänestäni huolimatta, luurin toisessa päässä oleva ihminen oli vieläpä ihan ”zen”.

”Luurin toisessa päässä oleva ihminen ei luvannut minulle ruusutarhaa tai kymmentä hyvää ja kaunista, mutta hän tarttui heti asiaani.”

Tämä ihminen isolla i-kirjaimella kuunteli rauhassa asiani ja esitti sen jälkeen pari tarkentavaa kysymystä, joihin oli helppo vastata lyhyesti. Kysymyksistä päättelin, että hän oli heti hoksannut ongelmani. Tämä luurin toisessa päässä oleva ihminen ei luvannut minulle ruusutarhaa tai kymmentä hyvää ja kaunista, mutta hän tarttui heti asiaani. Hartiani laskivat puoli metriä. Uskalsin jopa tuulettaa sisäisesti. Aivan pikkuisen.

Kun puhelu oli päättynyt, oloni oli hämmentynyt. Aivan kuin tuulimyllyjä vastaan taistelu olisi ainakin hetkellisesti laantunut. Kuin myrsky olisi tauonnut, puut lakanneet suhisemasta ja vapauttava tyhjyys täyttänyt ilmatilan. Aivan kuin aika olisi kadonnut jonnekin. Vielä enemmän hämmennyin, kun vilkaisin kännykkäni puheluaikalaskuria. Puhelu oli kestänyt noin kolmekymmentä sekuntia.

Mitä oikein tapahtui?

En tiedä mitä ihmettä tapahtui. Ehkä olin tässä omassa keississäni lukemattomien asiaan liittyvien vaiheiden ja kohtaamisten aikana oppinut jo kiteyttämään sanomani ja keskittymään olennaiseen. Ehkä puhelimen toisessa päässä sattui olemaan juuri tämän tietyn asian asiantuntija tai ehkäpä epätoivoinen ääneni oli vain niin sydäntäriipaiseva. Tai ehkä puhelimen toisessa päässä olevalla ihmisellä oli vain hiljainen hetki työmaalla. Tai jospa aika oli vain vihdoin kypsä pienelle nytkähdykselle.

”Toisinaan lyhytkin hetki saattaa olla pitkässä prosessiketjussa juuri se puuttuva pelastusrengas, jolla yksi ihminen jonakin alituiseen sadetta vihmovana synkkänä syksynä saatetaan pelastaa.”

Ei asiani toki tuossa lyhyessä puhelussa vieläkään ratkennut, vaan se vaati vielä monta muutakin puhelua, kohtaamista ja yhteydenottoa. Mutta ensimmäistä kertaa kuitenkin hommat liikahtivat hitusen eteenpäin ja vyyhti alkoi vähän kerrassaan selvitä. Myös tunne omasta kyvykkyydestäni hoitaa asioitani alkoi palautua käsi kädessä yleisen ihmiseen uskomisen kanssa.

Ja vaikka tarinan loppu ei ollutkaan sitten aivan sellainen kuin olisin toivonut, tarina saatiin kuitenkin päätökseen ja pois päiväjärjestyksestä painajaisia aiheuttamasta ja yöunia viemästä.

Puuttuva pelastusrengas

Jokainen meistä kokee toisinaan työssään ja muussa elämässään, ettei ole tarpeeksi aikaa hoitaa kaikkia asioita. Kun on kiireinen, ei kerkeä huomioida toista ihmistä ja hänen asiaansa niin hyvin kuin omasta mielestä pitäisi ja mihin oikeasti kokisi pystyvänsä. Mutta entäpä jos läheisillemme, kollegoillemme, asiakkaillemme, vastaantulijoille, kylänmiehille ja -naisille riittäisi vähempikin kuin asioiden tuntikausia vatvominen? Kuten esimerkiksi se hyvin ja arvostavasti käytetty kolmenkymmenen sekunnin kohtaaminen?

Siinä ajassa ei kieltämättä kyllä maailmaa saada valmiiksi eikä kaikkea pelastettua. Mutta toisinaan tuo lyhytkin hetki saattaa olla pitkässä prosessiketjussa juuri se puuttuva pelastusrengas, jolla yksi ihminen jonakin alituiseen sadetta vihmovana synkkänä syksynä saatetaan pelastaa.

*****
Kolumni on julkaistu alunperin 29.8.2018 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.

Mainokset

Työrauha on tahdon asia

Lehtien otsikot huutavat negatiivisia uutisia, some räjähtää milloin minkäkin viharaivokiukku-jutun tiimoilta, uutiset näyttävät karmivia kuvia maailmalta, asioita vatvotaan ja vatuloidaan. Mielenrauha on mennyttä yleensä jo aamukahvin aikaan.

Työpaikalla saattaa vastaan paukata sama meininki. Työelämän muutoksista, työn paljoudesta ja kiireestä puhutaan paljon. Moni on oikeasti väsähtänyt duuniinsa.

Mutta mitä jos väsähtäminen ei johdukaan ainoastaan työstä ja sen tekemisestä, vaan osaltaan myös negatiivisesta ja riidanhaluisesta ilmapiiristä, joka tuntuu ympäröivän meitä joka puolella? Mitä jos itse olemmekin mukana sellaisen ilmapiirin ruokkimisessa ja ylläpitämisessä?

Hyvä vai huono päivä?

Työrauha on yksinkertaistettuna sitä, että työntekijä saa keskittyä sekä henkisesti että fyysisesti mahdollisimman rauhassa ja turvallisesti omaan työhönsä ja sen tekemiseen. Hänen tulee myös omalta osaltaan antaa toisille mahdollisuus keskittyä. Tätä keskittymistä voi työpaikoilla häiritä tarkoituksellinen negatiivisten asioiden pöyhiminen, virheiden etsiminen toisten sanomisista ja tekemisistä, arvostelu ja riidan haastaminen. Nämä ovat yleensä “laiskan tyypin” puuhia. Ratkaisujen aktiivinen etsiminen ja rauhan rakentaminen kun vaativat huomattavasti enemmän vaivannäköä.

Työyhteisön henki välittyy siitä, miten sen jäsenet kohtelevat toisiaan. Kuinka esimiehet arvostavat työntekijöitään, kuinka työntekijät tukevat esimiestään, kuinka kollegat puhuvat toisilleen. Se, miten kohtelemme toisiamme työkavereina, saattaa heijastella myös tapaamme toimia asiakkaiden kanssa.

Tanskalaisen vanhainkoti Lotten johtaja Thyra Frank painottaa työntekijöilleen, että ketään ei koskaan saa kohdella huonommin kuin toivoisi itseään kohdeltavan. Hän odottaakin työntekijöiden puhuvan toisilleen kauniisti ja kohtelevan toisiaan hyvin, koska miten muuten hän voisi luottaa siihen, että myös asiakkaita kohdellaan arvostavasti.

Frankin näkemyksen mukaan jokaisella työntekijällä on valta päättää tekeekö toisille hyvän vai huonon päivän. Eräs asia, jota hän vaatii sekä itseltään että työntekijöiltään, on aivan ehdoton: jos on jotakin, josta et toisessa ihmisessä tai hänen toiminnassaan pidä, kerro se hänelle suoraan. Ja jos et jostain syystä pysty sitä tekemään, ei asiaa tarvitse kertoa kenellekään muullekaan.

Rauhanrakentajan peruspalikat

tyorauhaTyörauha rakentuu hyvin monista asioista työpaikalla. Johdolla on oma vastuunsa ja roolinsa, mutta tärkeä rooli on myös työntekijöillä. Rauhaa aktiivisesti rakentavien työpaikkojen rakennuspalikoista löytyy muun muassa seuraavanlaisia materiaaleja käyttöohjeineen:

  1. Pelisäännöt ja niiden noudattaminen
  2. Vastuut ja velvollisuudet sekä niiden ymmärtäminen ja toteuttaminen
  3. Oman perustehtävän hahmottaminen
  4. Itsenäisyys ja vapaus toimia ja tehdä päätöksiä omaan työhön liittyvissä asioissa
  5. Inhimillisyys ja oikeudenmukainen kohtelu
  6. Omien ja toisten rajojen arvostaminen
  7. Erilaisten työskentelytapojen hyväksyminen
  8. Ratkaisujen sisukas etsiminen
  9. Toisen työn arvostaminen
  10. Hyvän puhuminen ja positiivisuuden vahvistaminen
  11. Avoimuus ja läpinäkyvyys teoissa ja päätöksissä
  12. Onnistumisten hehkuttaminen.

Presidentti Martti Ahtisaari on todennut: “Rauha on tahdon asia.” Sitä se on työpaikallakin. Mutta tahdommeko me?

********
Kolumni on julkaistu alunperin 7.12.2018 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.

 

Voimaannuttava valittaminen

Valittaminen on sanana jostain syystä saanut hyvin negatiivisen kaiun. Puhumme jatkuvasta valittamisesta, turhasta valittamisesta, sarjavalittajista. ”Taas tuo aloittaa valittamisen”, ”Tuo valittaa aina kaikesta”, ”Eikö voida ajatella positiivisesti eikä aina vaan valittaa” ja niin edelleen.

Valittamisesta tulee mieleen piinaavan loppumaton narina, jota kukaan ei jaksa kuunnella. Sitä tunnutaan käytettävän joskus myös synonyyminä sanalle kiukuttelu.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan valittamisella ilmaistaan tyytymättömyyttä johonkin, ilmoitetaan tai kannellaan jostakin epäkohdasta tai kärsitystä vääryydestä tai haetaan muutosta aiempaan päätökseen. Valittamalla voidaan tuoda esille myös henkistä tai fyysistä tuskaa ja kipua tai toiselle aiheutettua harmia.

Valittaminen ei vaikuta määritelmän mukaan mitenkään järjenvastaiselta tai tarkoituksettomalta kiukkuamispuuhalta.

Riittejä ja prosessointia

Valittamisen taustalla voi olla monenlaisia motiiveja. Valittaminen voi olla muodostunut tavaksi. Työporukka kerääntyy työvuoron tai päivän aluksi yhteen, valitetaan pikkuisen yhdessä kaikesta ja sitten lähdetään ihan tyytyväisenä töiden kimppuun. Se on kuin riitti, joka toistetaan, jotta saadaan potkua hommiin. Vähän kuin koripallojoukkueen nostatushuudot ennen peliä.


”Valittamisen taustalla voi olla monenlaisia motiiveja.”

 

Toisinaan valittaminen voi olla vain smalltalkia. Kun tapaamme toisen ihmisen, puhumme siitä, kuinka kiire meillä on ollut, sääkin on aivan kamala ja vähän flunssaakin on pukannut. Tällaisen keskustelun tarkoitus ei niinkään ole valittaa, vaan löytää jutunjuurta ja keskustelukumppanin kanssa jokin yhteinen ja arkisen turvallinen tarttumapinta.

Höyryjen ulos päästäminen on yksi valittamisen motiivi. Tuuletetaan vähän tunteita, kun joku asia kuohuttaa. Monesti voimakkaat tunteet laimenevat jo valittamisen aikana ja kun puuska on ohi, voidaan palata normaaliin päiväjärjestykseen ja puhua aiheesta jo aivan rauhallisesti.

Valittaminen voi olla myös asioiden ääneen prosessointia ja käsittelyä. Valittaja hakee tällöin samalla asiaansa ratkaisua ja haluaa vaihtaa mielipiteitä toisten kanssa.

Työyhteisöissä erilaiset asiat herättävät eri ihmisissä eri aikoina prosessoinnin tarvetta. Se mikä itselle on jo aivan ”so last season”, voi toiselle ollakin juuri tällä hetkellä se kuuma aihe.

Tilaa kuuntelulle

Työpaikoilla työtä oikeasti haittaava valittamisen kierre saattaa joskus, paradoksaalista kyllä, syntyä yrityksesta tukahduttaa valittaminen ja pitää yllä väkisin yltiöpositiivista ilmapiiriä.

Jos työntekijä leimataan valittajaksi, eikä häntä kuunnella ja hänen esille ottamaansa asiaa vältellään, hänen huolensa asiasta vain kasvaa. Tällöin on todennäköistä että mukaan tulee lisää tunnekuohua ja uusia valittamisen aiheita. Ja sopasta tulee sakeampi. Positiivinen ilmapiiri ei synny pelkästään positiivisuudesta, vaan myös luottamuksellisesta ja arvostavasta tilasta puhua ja käsitellä vaikeitakin asioita.


”Jos työntekijä leimataan valittajaksi, eikä häntä kuunnella ja hänen esille ottamaansa asiaa vältellään, hänen huolensa asiasta vain kasvaa.”

 

Sopivalla hetkellä harkitusti käytetty valittaminen on hyvä työkalu epäkohtien muuttamiseen, erilaisten tilanteiden tarkasteluun, ratkaisujen etsimiseen ja pieneen stressiä poistavaan puuskuttamiseen.

Voimaannuttava valittaminen ei ole negatiivisuudella mässäilyä tai kiukuttelua, vaan eteenpäin katsomista menneestä oppia ottaen.


”Työpaikoilla työtä haittava valittamisen kierre saattaa joskus, syntyä yrityksesta tukahduttaa valittaminen ja pitää yllä väkisin yltiöpositiivista ilmapiiriä.”

 

Kun valitusta pukkaa…

Muutama vinkki tilanteeseen:

  • Kuuntele ja mieti, mikä on valittamisen takana oleva tarve?
  • Mihin muutosta pyritään hakemaan?
  • Mitä asialle voi tehdä? Tarvitseeko/voiko sille tehdä jotakin?
  • Kuka voi tehdä asialle jotakin?

*****
Kolumni on julkaistu alunperin 11.1.2017 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.

Tilaa työelämätsemppari kuukausittain maksutta nyt suoraan sähköpostiisi! Kurkista TÄNNE!

Suoritatko elämääsi?

”Ne tappaa mut työllä!” Hän rötkötti tuolissaan ja piti jalkojaan pöydällä. Istahdin asiakastuolille niin kuin aiemminkin. Tiesin, että kohta jalat löytäisivät lattian, kiireisyys poistuisi puheesta ja olemuksesta, ja hän olisi vain minua ja minun asiaani varten. Kuunnellen, kiireettä ja ammattitaidolla.

Muistan, kun näin hänet ensimmäisen kerran. Istuin terveyskeskuksen käytävällä ja odotin kutsua vastaanottohuoneeseen. Selailin levottomasti jotakin nukkavierua naistenlehteä ja jännitin. Käytävällä ohitseni juoksenteli useita kertoja sama kiireisenoloinen lääkäri valkoisen takin helmat levottomasti lepattaen. Muistan toivoneeni, ettei hän ainakaan olisi minun lääkärini. Tuo kiireinen viuhottaja. Mutta toisin kävi. Onneksi. Sain lääkärin, joka kuuli ja kuunteli jopa rivien välitkin. Ja oli täysin läsnä.

Läsnäolosta on puhuttu ja kirjoitettu paljon. Siitäkin voi tänä päivänä saada stressiä ja tehdä suorittamista. Suoritamme aikaa, suoritamme läsnäoloa, suoritamme tekemistä. Teemme ”elämäsuoritteita” niin työssä kuin vapaa-ajallakin.

Läsnäolo on hyvää käytöstä

Läsnä voi olla monella tavalla. Sitä voi olla itselleen tai toisille. Sitä voi olla ystävälle, työkaverille, asiakkaalle, alaiselle ja esimiehelle. Jokainen kohtaaminen on arvokas. Jokainen ihminen on arvokas. Jokainen pysähtyminen on mahdollisuus, lyhytkin sellainen.

Itselleen läsnäoleminen voi olla sitä, että kykenee olemaan yksin omien ajatustensa ja tunteidensa kanssa, eikä tarvitse jatkuvia virikkeitä, tekemistä tai toisten seuraa. Toiselle ihmiselle läsnäolemisessa ja hänen kiireettömässä kohtaamisessaan, on taas kyse vuorovaikutuksesta. Miten suhtaudun toiseen ihmiseen, puhunko päälle, kiirehdinkö toisen puhetta, pälyilenkö muualle, kuuntelenko ollenkaan, näpläänkö samalla kännykkääni jne. Onko elämäni aina enemmän jossakin muualla kuin nyt juuri tässä? Pohjimmiltaan toiselle ihmiselle läsnäolemisessa on kyse myös hyvästä käytöksestä.

Virpi Koskela (LUT, Lahti School of Innovation) haastoi 15.1.2015 Tampereen yliopistossa miettimään, voisivatko läsnäolo ja suorittaminen olla toistensa vastakohtia. Läsnäolossa on mahdollista aito kohtaaminen, omana itsenään olo, improvisointi, kuuleminen ja kuulluksi tuleminen, ajattomuus ja ajan antaminen sekä asiakaslähtöisyys. Suorittamisessa taas näkyväksi tulevat tarkka työroolien ylläpito, ammatilliset rutiinit, ohjaaminen ja opastus, kiire, byrokratia ja asiantuntijuus.

”Läsnäolo vaatii vastavuoroisuutta, samanarvoisuutta, kuulemista ja rohkeutta muutokseen ja kasvuun. Läsnäolo työssä on useimmiten sidoksissa kohtaamiseen, työpaikan vuorovaikutukseen ja ihmisen kykyyn, haluun ja tapaan kohdata toinen ihminen, kaltaisensa.” (Virpi Koskela, luentokalvot 15.1.2015)

lasnaolo

Itselleen läsnäoleminen voi olla sitä, että kykenee olemaan yksin omien ajatustensa ja tunteidensa kanssa, eikä tarvitse jatkuvia virikkeitä, tekemistä tai toisten seuraa.

Vuorovaikutuksen viisi periaatetta

Kirjassaan Ratkaisun taito Harri Hirvihuhta ja Anneli Litovaara esittelevät  vuorovaikutuksen viisi periaatetta (5K-periaatteet), joiden avulla voi miettiä arvostavaa vuorovaikutusta. Periaatteet ovat:

1. kunnioitus
2. kuuntelu
3. keskittyminen
4. keveys
5. kärsivällisyys

Jälleen mieleeni tulee tuo takinliepeet lepattaen kiiruhtava ja jalkojaan pöydällä pitävä lääkäri. Lääkäri, jonka kiireisen oloinen elekieli ja persoonallinen temperamentti saivat ajattelemaan ihan muuta, kuin mitä hän oikeasti työtehtävässään oli.

Tämä lääkäri otti asiakkaan vastaan juuri sellaisena kuin asiakas on. Hän jaksoi kuunnella tarinat ja valitukset ja loi ilmapiirin, jossa oli aikaa kertoa aivan kaikki. Asiakas koki olevansa tärkeä, eikä mikään ylimääräinen riesa tai huvikseen vastaanotolla ramppaava, muuten niin hyvän työpäivän pilaaja. Hän teki tarkentavia kysymyksiä, katsoi silmiin, kohtasi. Osasi myös tuoda tilanteisiin huumoria ja uusia kuvakulmia, ja jaksoi selittää asioita ja vastata arvostavasti huolestuneisiin kysymyksiin. Eikä kadonnut minkään teknisen vempaimen taakse piiloon.

”Ne tappaa mut työllä”, puuskahti lääkäri. Ja asiakkaita pursuilevasta odotushuoneesta huolimatta kykeni kohtaamaan toisen ihmisen kiireettä ja ammattitaidolla. Siinä sitä piisaa haastetta tänäkin päivänä.

Kolumni on julkaistu alunperin 19.8.2015 Kollega.fi  -verkkolehden Vierailija-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.

 

Kyseenalaistaja kertoo totuuden

Yritykseen on tullut uusi, vitaali ja visionäärinen johtaja. Hänellä on valtavasti kehittämisideoita ja suuri ajatus siitä, että nyt ryhdytään tekemään kaikki toisin. Muutetaan koko systeemi ja petrataan tulosta oikein urakalla. Ei se maailma sillä tavalla pyöri, että vaan vanhassa roikutaan.

Power Point -kaaviot viuhuvat ja johtajan puhe on nopeaa ja innostunutta. Hän maalailee suuria ja näkee yrityksen jo maailman valloittajana. Satapäinen työntekijäyleisö ei ole yhtä innostunutta. Osa työntekijöistä on väsynyt jatkuvaan asioiden vatkaamiseen ja muuttamiseen. Toiset harkitsevat jo työpaikan vaihtoa tai valitsevat ihan sama -asenteen. Jotkut työntekijät alistuvat ja päättävät sopeutua kohtaloonsa. Muutokset tulevat kuitenkin, vaikka ne työntekijän näkökulmasta olisivat aivan järjettömiä. Kourallinen porukkaa on ihastuksissaan ja miettii miten mahtavaa on, että vihdoinkin tulee jotakin uutta!

Sitten on kysymysten aika. Muutamia käsiä nousee pystyyn. Käsien omistajat tuovat monisanaisesti esille epäilynsä hankkeen onnistumisesta, maalailevat uhkakuvia, kyseenalaistavat johdon ratkaisuja ja esittävät hankalia ja selkeästi provokatiivisiakin kysymyksiä. Tunnelma sähköistyy.

Uusi johtaja hikoilee naama punaisena. Ei pysty käsittämään. Taas tätä iänikuista muutosvastarintaa. Miten ihmeessä noista vastarannankiiskistä oikein pääsee eroon?

Muutos on prosessi

Kun työpaikalla laitetaan asiat uuteen kuosiin, työntekijöissä herää kaikenlaisia tunteita: pelkoa, epäilyä, epäuskoa, huolta, vastustusta, uhmaa, toivottomuutta ja jopa lamaantumista. Pelätään työn hallinnan tunteen katoamista, epäillään omaa osaamista ja kykyä oppia uutta ja koetaan itsevarmuudenkin rakoilevan. Nämä kaikki ovat aivan normaaleja ja luonnollisia muutosprosessiin liittyviä tunteita ja kokemuksia. Ei ole olemassa muutosvastarintaa, on vain tietyn mittainen prosessi.

Muutoksen pelko on meissä sisäsyntyistä. Osatessamme jonkun asian, haluamme mielellään pitäytyä siinä, omalla tutulla alueellamme. Uusi tuntuu aina jollain tasolla pelottavalta ja jännittävältä. Muutokseen ja muuttuneeseen tilanteeseen on vaikeaa sitouttaa, ellei muutosprosessiin liittyviä tunteita ymmärretä ja anneta niille aikaa ja tilaa. Sitouttamista muutokseen helpottaa työntekijöiden kuuntelu, avoin ja ystävällinen suhtautuminen sekä vilpitön tilanteen tarkastelu. Soraäänienkin vapaa kuuluvuus ja kuuntelu. Niitä ei pidä pelätä tai vaientaa.

kysymysTyönilon pilaaja vai muutoskumppani?

Työntekijä, joka uskaltaa kyseenalaistaa, on johdolle kultaakin kalliimpi. Kyseenalaistajan kommentit saavat usein ihmiset hämilleen tai jopa vihaisiksi. Voi tuntua kiusalliselta, että joku ottaa sellaisen asian esille, jota ei ehkä itse ole tullut ajatelleeksikaan omassa innossaan ja muutosriemussaan. Kyseenalaistajaa saatetaan myös tituleerata kyynikoksi, työhönsä väsyneeksi kaiken vastustajaksi ja työnilon pilaajaksi. Mutta mitä tapahtuisi, jos johtaja uskaltaisikin ajatella toisin? Mitä jos kyseenalaistaja olisikin oikeasti huomannut muutosprosessin heikot kohdat? Mitä jos hänen huomioidensa avulla saataisiinkin estettyä iso virhe ja säästettyä aikaa ja rahaa?

Kun kyseenalaistaja täräyttää kysymyksensä ja epäilevät näkemyksensä ilmoille, johdolla on kolme vaihtoehtoa: vaientaa hänet vihaisesti ja kieltää puhumasta asiasta, ohittaa kuulematta ja kuuntelematta tai kysyä lisää ja ottaa selvää mistä on kyse.

Yleensä kuuntelu ja lisäkysymykset kannattaisivat, sillä kyseenalaistaja

  • uskaltaa sanoa ääneen asioita, joita muut eivät sano
  • tuo esille muutosprosessin mahdolliset heikot kohdat ja antaa siten huomioillaan mahdollisuuden niiden korjaamiseen
  • saattaa pantata hyviä ideoita, koska on tottunut siihen, että kukaan ei kuuntele
  • yhdessä muiden työntekijöiden kanssa sitoutuu tällöin paremmin muutosprosessiin
  • on yleensä kokenut, osaava työntekijä, jolla on paljon hiljaista tietoa.

Aina voi kysyä. Aina voi kuunnella. Päätöksien tekeminen kuuluu kuitenkin loppupeleissä yrityksen johdolle. Mutta avoimen kysymisen ja vilpittömän kuuntelun jälkeen, päätöksien ja prosessien perustelut voivat olla pitävämmät ja riskipohdinta laajemmalla pohjalla. Todennäköisesti myös työntekijät sitoutuvat prosessiin paremmin ja uusi johtajakin voi lopettaa sen hikoilunsa.

Kolumni on julkaistu 14.10.2015 Kollega.fi  -verkkolehden Vierailija-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.