Pysy omalla tontillasi

Olin intohimoisesti koko sydämestäni mukana uudessa projektissa. Meille kaikille projektilaisille oli jaettu omat tehtävät ja omat vastuualueet. Kaikki oli ihanan selkeää ja järjestelmällistä. Ja deadlineenkin oli kivasti aikaa.

Tein oman osuuteni innolla ja sen jälkeen ryhdyin jeesailemaan toisiakin. Minulla kun oli niin paljon ideoita, energiaa ja hienoja ratkaisuja kaikkeen ja ilomielin jaoin niitä muillekin. En kyllä tosin saanut innokkuudestani osakseni vuolaita kiitoksia tai ilonkiljahduksia, niin että joku taisi siinä jeesailutyylissäni mennä pahasti mönkään. Sisäinen ristiriitani oli melkoinen ja turhautumisen tunteeni vuoren korkuinen. Nytkö pitäisi sitten vaan seisoa tumput suorina ja olla sanomatta mitään mihinkään?

Olisiko mahdotonta, jos kuitenkin nyt vaan tällä kertaa keskittyisit siihen omaan vastuualueeseesi ja antaisit muidenkin keskittyä rauhassa omaansa?

Puhisin turhautumistani ystävälleni, joka kuunteli rauhassa ja kun olin päässyt tarinani loppuun, kysyi:
– Oliko niin, että sinulla oli ihan oma vastuualueesi?
– Juu kyllä oli.
– Oliko niin, että vastuualueesi oli selkeä ja yksiselitteinen?
– Juu kyllä se näin oli.
– Olisiko mahdotonta, jos kuitenkin nyt vaan tällä kertaa keskittyisit siihen omaan vastuualueeseesi ja antaisit muidenkin keskittyä rauhassa omaansa? Että jos lopettaisit toisten tontille tunkemisen?

Auts. Osui ja upposi. Olin langennut vanhanaikaiseen intohimokuoppaan.

Takana hyvä tarkoitus

Intohimoinen suhtautuminen työhön tai jonkun muun asian edistämiseen voi parhaimmillaan olla koko homman katalysaattori, mutta huonoimmillaan se saattaa tukahduttaa kaikkien muiden innokkuuden. Intohimo saattaa tehdä ihmisen nimittäin niin sokeaksi, että hän ei näekään enää muuta kuin omat hyvät ideansa ja toimintatapansa. Intohimoinen innokkuus ei yleensä myöskään kosketa vain pelkästään niitä omia asioita, vaan se tuppaa puuttumaan myös toisten asioihin.

Kaiken tämän intohimon takana on yleensä hyvä tarkoitus ja pyrkimys parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Yli-innokkaassa “toisten tontille tunkemisessa” ei useinkaan ole kysymys luottamuspulasta, ilkeydestä tai toisen osaamisen vähättelystä. Kyse on yleensä vilpittömästä innosta puhaltaa isosti yhteiseen hiileen, halusta jakaa ideoita ja auttaa toisia sekä jalostaa yhteistä toimintaa entistä paremmaksi.

Kanssatoimijoiden silmään tällainen käytös saattaa tosin näyttäytyä itsekkäänä sooloiluna ja toisilta tilan vievänä päsmäröintinä. Helposti ruvetaan silloin myös tulkitsemaan toisen käytöstä ja motiiveja puolin ja toisin. Että haluaako tuo toinen osoittaa vaan paremmuuttaan kun pyrkii neuvomaan ja ehdottelemaan? Että eikö minun työpanokseeni ja tekemiseeni luotetakaan ja miksi ihmeessä tuo säheltää tuossa minun asioitani, kun en ole edes apua pyytänyt? Ideoiden heittelijä ja innokas avun tarjoaja taas ihmettelee, että miksi mikään ei kelpaa. Ovatko kaikki ideani jotenkin huonoja tai eikö apuani kukaan tarvitse? Onko siis aivan sama jos vaan olen ja vedän lonkkaa? Olenko täysin turha, kun mikään sanomani ei merkkaa mitään?

Ja vähän kerrassaan kunkin pään sisäiset tulkinnat ja olettamukset lisäävät keskinäisen vuorovaikutuksen latistavia tai kipakoita kommentteja tai toisten tekemisten ohittamista ja kehun ja kiitoksen vähenemistä. Pahimmassa tapauksessa käy niin, että kaikilta loppuu into ja ideat ja yhteisessä työskentelyssä kokoon räävitään vaan jotakin, johon kukaan ei lopulta ole tyytyväinen.

Puhetta eikä tulkintaa

Miten tällaisten tilanteiden syntymistä voidaan sitten ennaltaehkäistä tai ainakin vähentää? Rautalankamallin mukaisesti: keskitytään omaan tekemiseen, puhutaan asioista ääneen eikä tulkita omista lähtökohdista mitään tai ketään.

Jokaisella on vastuu siitä mitä sanoo, mutta myös siitä, mitä jättää sanomatta. Puhumisessa ja asioiden ääneen sanoittamisessa on se hyvä puoli, että silloin väärien tulkintojen ja väärinymmärrysten määrä vähenee. Tulkitseminen on aina nimittäin tulkitsijansa näköistä, hyvin subjektiivista puuhaa. Siihen vaikuttavat muun muassa elämänkokemuksemme, kasvuympäristömme sekä omat näkökulmamme ja tarpeemme tulkita asioita tietyllä tavalla. Kuvittelemme herkästi tietävämme toisten ajatukset, motiivit ja tarkoitusperät, mutta sensijaan meidän pitäisi suostua hyväksymään se, että ymmärryksemme ei koskaan tule riittämään toisen ihmisen läpivalaisuun.

Jokaisella on vastuu siitä mitä sanoo, mutta myös siitä, mitä jättää sanomatta.

Itse koin tämän oman esimerkkiprojektini keskellä suunnatonta helpotusta ystäväni sanoista. Oli vapauttavaa tajuta, että voin päästää irti omista tulkinnoistani ja halustani olla vaikuttamassa kaikkeen ja keskittyä vain siihen, minkä olen omalle kohdalleni sillä erää saanut tehtäväksi hoitaa. Joskus sekin on jo aivan riittävästi.

Ja kun on omat hommansa tehnyt eikä uutta ole näköpiirissä, voi kysyä tarvitseeko joku apua. Jos ei tarvitse, niin sitten täytyy vain ehkä malttaa. Jopa pidätellä toisinaan oman innon ja ideoiden kanssa. Kyllä niillekin aika löytyy. Jos ei nyt, niin joku toinen kerta sitten.

Kolumni on julkaistu alunperin 24.10.2018 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s