Mihin katosivat luovuus ja ilo?


mikrofoni.jpg 

***** Tämän blogin voit kuunnella myös puheblogina TÄÄLTÄ


 

Seuraan ja kuuntelen ihaillen, kuinka vanhemmat valjastavat luovuutensa ja kekseliäisyytensä järjestääkseen koronakriisin keskellä etäsynttäreitä lapsilleen. Ja kuinka lasten ideoita on lähdetty ennakkoluulottamasti kokeilemaan ja toteuttamaan. Myös vähän vanhemmat synttärisankarit ja juhlasankarit ovat keksineet uusia tapoja juhlistaa erityisiä päiviään.

Ikimuistoiset etäbileet

Kun synttärit alkavat, otetaan etäyhteys sukulaisiin tai kavereihin. Lauletaan onnittelulauluja, katetaan herkut pöytään. Synttärisankari puhaltaa kynttilät kakusta ja etäosallistujat ottavat kuvia. Jotkut järjestävät naamiaiset ja kaikilla on hassut puvut päällä, tai juhlitaan teemabileissä prinsessoina ja supersankareina. Etäjuhlissa pidetään tanssitreenejä ja jumppahetkiä ja discotanssikilpailuja, lauletaan karaokea ja tietovisaillaan. Piirretään yhdessä ja ratkotaan sanapulmia.

Juhlissa on sankarin ikä huomioiden pidetty myös puheita, esitetty runoja, katsottu stand-up –komiikkaa ja pelattu seura- ja roolipelejä sekä vanhaa kunnon laivan upotusta. Juhlissa on juotu kahvia ja kilistelty laseja, pidetty arpajaisia ja levyraateja ja käyty yhdessä konserteissa kotisohvalta käsin.

Aivan huippuja ideoita ja toimintaa – on tehty se kaikki ja vähän enemmänkin, mikä vallitsevassa tilanteessa on ollut mahdollista. Moni on todennut näistä epätavallisista juhlistaan, että ”nämä juhlat olivat ikimuistoisimmat ikinä!”

Työpaikoilta kuuluu toisenlaisia kaikuja

Monella työpaikalla on jo pari kuukautta tehty etähommia joko kokonaan tai ainakin osittain. Joillekin työpaikoilla tämä saattaa olla ensimmäinen kerta kun etätyö on ollut mahdollista tai edes ajatuksissa. Nyt siihen jouduttiin lähtemään rytinällä.

”Meidän täytyy löytää työnilo itsestämme, työstämme, asiakkaistamme, työkaverikohtaamisistamme. Niillä välineillä ja niillä keinoilla, jotka meillä kulloinkin on käytössämme. Ja se löytö täytyy tehdä vieläpä ihan itse.”

Alun tsempin ja ehkä innostuksenkin jälkeen, väsähtämisen tuntua rupeaa olemaan ilmassa. Sekä työkentällä että sosiaalisessa mediassa on paljon keskustelua siitä, kuinka työnilo tuntuu katoavan, kun kaikki ovat vain niissä omissa ”digiboxeissaan” eikä ketään enää näe livenä. Palaverit soljuvat samalla kaavalla tympeästi eteenpäin, yhteydet katkeilevat, silmiä särkee ja käytäväkeskusteluita ja toimistonauruja kaivataan.

Ilo etäkohtaamisista on kadonnut ja keveys ja naurunremakat haudattu. Kahvihetket eivät ole niin kuin ennen ja lounastaukokin on yksinäinen. Nyt kaivataan jopa niitä ennen niin rasittaviksi koettuja työkavereita!

Pienen shokin kaavalla tässä selkeästi mennään eteenpäin.

Keveyttä etäkohtaamisiin

Mihin kummaan se luovuus ja ilo sitten katosi? Mihin katosivat kaikki mahdollisuudet, uuden oppimisen riemu ja kekseliäisyys? Miten voi olla mahdollista, että keksimme etänä kaikenlaista vaihtoehtoista tapaa toimia vapaa-aikanamme, mutta emme työhömme, työpaikallemme, työkavereidemme kanssa?

Suoraa tietä onneen ja iloon ei koskaan ole. Ne eivät tule ulkoapäin, annettuna. Meidän täytyy löytää työnilo itsestämme, työstämme, asiakkaistamme, työkaverikohtaamisistamme. Niillä välineillä ja niillä keinoilla, jotka meillä kulloinkin on käytössämme. Ja se löytö täytyy tehdä vieläpä ihan itse.

Kun tarkemmin ajattelee, on kuitenkin aika huippua, että tällaisessa kriisitilanteessa voimme järjestää kohtaamisia yli verkon, ympäri Suomen, ympäri maailman. Tehdä töitä, harrastaa, jutella, kuunnella toisiamme ja puhua. Edelleen voimme myös kehittää omaa työtämme, jakaa ideoita, jakaa työkavereidemme kanssa huolia ja onnistumisia. Oppia toisiltamme.

”Ihmisiä, jotka paahtavat täysillä ja joilla on sisäinen hehku päällä, on paljon. Harmi, että he ovat valtaosin alle 7-vuotiaita.”

– Esa Saarinen –

Ehkä meidän tulisi iloita siitä mitä meillä on, ja yrittää olla liikoja miettimättä sitä, mitä meillä ei ole. Olla kukin meistä itse vähän keveämpiä etäkohtaamisissamme eikä odottaa sitä vain toisilta; hymyillä enemmän ja kokeilla uusia juttuja rohkeammin. Ottaa käyttöön kaikki se luovuus, jota käytämme vaikka niitä lasten synttäribileitä järjestäessämme.

Filosofi Esa Saarinen on sanonut: ”Ihmisiä, jotka paahtavat täysillä ja joilla on sisäinen hehku päällä, on paljon. Harmi, että he ovat valtaosin alle 7-vuotiaita.”

Ehkäpä on jo aika osoittaa tämä väite epätodeksi?

– Terhi

Missä ihminen, siellä konflikti


mikrofoni.jpg 

***** Tämän blogin voit kuunnella myös puheblogina TÄÄLTÄ


 

Konfliktit eivät tule koskaan loppumaan siellä, missä me ihmiset liikumme. Aina tulee olemaan väärinymmärryksiä, pieleen menneitä tulkintoja, hankalia tyyppejä ja harmittavia äänenpainoja. Aina tulee olemaan henkilökemioiden tai muiden mystisten juttujen yhteentörmäyksiä, mieltä painavia kohtaamisia, mielipide-eroja, epämiellyttäviä tunteita ja epäselviä elkeitä.

Konfliktien välttämisen ja kieltämisen sijaan, meidän tulisikin opetella elämään niiden kanssa. Ottaa ne kumppaniksi kehittämisen tielle.

Hyvä tiimi menee konflikteja päin

Työkentällä hyvät työtiimit ja työyhteisöt erottaa muista siinä, että ne eivät pelkää konflikteja tai erimielisyyttä. Tällaiset tiimit tietävät, että erimielisyyspaikat ovat tienviittoja, kylttejä jotka antavat vihiä siitä, mihin kannattaa kiinnittää huomiota. Ne ovat paikkoja, joissa pitää pysähtyä pohdiskelemaan ja jäsentämään; keskustelemaan siitä mikä tie nyt valitaan.

“Hyvät työtiimit ja työyhteisöt erottaa muista siinä, että ne eivät pelkää konflikteja tai erimielisyyttä. Konflikteja ei vältellä, vaan ne hyväksytään osaksi kehittymistä ja kehittämistä.”

Konflikteja ei siis vältellä, vaan ne kohdataan, toivotetaan jopa tervetulleeksi, käydään lävitse ja niistä mennään sitten eteenpäin. Ne hyväksytään osaksi yhteistä kehittymistä ja kehittämistä.

Omat rakkaat näkemykset – ne ainoat oikeat?

Jokainen on varmasti ollut tilanteessa, jossa saa tekemisistään kommentteja ja kriittistä palautetta. Joskus palaute on odotusten mukaista, mutta toisinaan se voi olla jotain ihan muuta. Silloin saattaakin yllättäin tulla valtava halua puolustella ja selitellä omia tekemisiään ja näkemyksiään. Kuunteleminen ja oppiminen ei siinä melskeessä mahdollistu.

On helppoa rakastua omiin ideoihinsa ja uskomattomiin luovuuden kukkiinsa. Kun on sydän vereslihalla tuottanut jotakin omasta mielestään huippua ja innovatiivista ja käyttänyt siihen useita tunteja työaikaa tai nähnyt yötäpäivää vaivaa, tuntuu epäreilulta, että joku löytääkin hommasta katvekohdan. Että joku kyseenalaistaakin tehdyn, ja purskauttaa ilmoille kysymyksen tai ihmetyksen.

“On helppoa rakastua omiin ideoihinsa ja uskomattomiin luovuuden kukkiinsa.”

Sitten hetken rauhoittumisen ja fundeeraamisen jälkeen sitä yleensä hoksaa, että palautteen antajalla on ollutkin ihan hyvä pointti. Ja lopputulos saattaa olla huomattavasti parempi, kun sitten rohkenee muokata tekelettään saamiensa kommenttien ja ehdotusten avulla.

Aito yhteistyö vaatii tahtoa

Kun tehdään yhteistyötä ja pyritään yhteiseen päämäärään, on väistämätöntä, että matkalla tulee vastaan mutkia ja kuoppia. Silloin kaivataan jokaiselta asianosaiselta kykyä vaihtaa näkökulmaa, tehdä kompromisseja, luopua omasta rakkaasta ajatuksestaan joko osittain tai jopa kokonaan, kuunnella ja kuulla muita. Pyrkiä ymmärtämään toisen näkökulmaa ja olla valmis kokeilemaan ja oppimaan uutta.

Yhteistyömatkan tarpominen vaatii tietoista tekemistä, tahtomista. Jos oikeasti tahdomme, se onnistuu. Jos emme tahdo, on syytä kysyä miksi emme tahdo, mitä ei-tahtominen palvelee?

“Konfliktit tulevat aina olemaan keskuudessamme. Emme pääse niistä eroon. Mutta niiden ratkomisesta voimme oppia paljon.”

Kaikenlaisista konflikteista selviämistä helpottaa ymmärrys siitä, että minun mielipiteeni ja ajatukseni eivät ole täydellisiä eivätkä absoluuttisia totuuksia. Ja niin ei ole muidenkaan. Tästä ymmärryksestä voi alkaa oikea arvostava keskustelu, joka kääntää konfliktin mahdollisuudeksi, jonkun uuden ja entistä ehomman äärellä olemiseksi, yhteiseksi hyväksi. Silloin uskallamme sanoittaa ajatuksiamme ja tuntemuksiamme ääneen ja antaa myös muille saman mahdollisuuden.

Konfliktit tulevat siis aina olemaan keskuudessamme. Emme pääse niistä eroon. Mutta niiden ratkomisesta voimme oppia paljon.

Jos vain tahdomme.

-Terhi

*******
Kirjoitus on julkaistu alunperin 6.3.2020 Covis Partners Oy:n blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja.

Esimies ei ole turhake

Eräs esimies tuhahti minulle väsyneenä vuosia sitten, että hän kokee itsensä täydeksi turhakkeeksi työssään. Hänellä ei ole valtaa eikä mahdollisuuksia vaikuttaa työntekijöidensä oloihin, vaikka työntekijät sitä toivovat ja hän itse kuinka haluaisi. Hän kyllä yrittää parhaansa mukaan viedä asioita eteenpäin, kannustaa ja motivoida työntekijöitään, mutta voimavarat ja liikkumavara eivät vain aina riitä.

Esimies myös koki, että hänen oma aikansa menee suurimmaksi osaksi byrokratiaan: paperihommiin ja palavereihin. Siihen kaikkeen, mitä työntekijät eivät näe eivätkä tiedä. Työntekijöille hän ei kerinnyt olemaan lainkaan läsnä. Turhautumisen, riittämättömyyden ja ahdistuksen tunne oli keskustelussamme suorastaan käsin kosketeltavaa.

Minulle jäi päähäni surisemaan tuo itsensä turhakkeeksi soimaaminen. Tasaisin väliajoin tuon esimiehen puuskahdus tulee mieleeni ja tasaisin väliajoin joku muu esimies tuo samankaltaisia tuntemuksia esiin. Silloin muistan taas tuon turhake-sanan, joka on kertakaikkisen karmea sana.

Kaikkia ei voi miellyttää

Tämän päivän lähiesimiestyöstä on välillä hauskuus kaukana. Moni kertoo tekevänsä epäkiitollista sekä vastuullista työtä – ja vastuuseen nähden suhteessa pienemmällä palkalla kuin aiemmin rivityöntekijänä.

Eipä ihme, ettei monille esimiespaikoille löydy tekijää. Paineita tulee ylhäältä ja alhaalta, sivuilta ja väli-ilmansuunnista. Usein käy niin, että kun toiseen suuntaan kumartaa, toiseen suuntaan pyllistää. Maailman totuus on se, että kaikkia ei vaan voi miellyttää.

”Usein esimieheltä kaivataan nykypäivän itseohjautuvuutta ihannoivassa yhteiskunnassa – riittäviä resursseja ja selkeitä rajoja.”

Esimiehen tehtäväkenttä ja työskentelytyyli, hänelle ja hänen toiminnalleen asetettavat odotukset vaihtelevat työpaikan, aikakauden ja kulloistenkin yhteiskunnallisten ilmiöiden mukaan. Erilaisia johtamissuuntauksia menee ja tulee. Milloin mikäkin on vuorollaan suurta huutoa ja milloin mikäkin taas mennyttä aikaa. Kunnes pyörä keksitään taas uudelleen. Työkentässä tunnutaan toisinaan myös menevän laidasta laitaan – kiekkoa isketään päädystä päätyyn, ennen kuin ymmärretään aloittaa taas keskiviivalta. Laidat on kai pakko katsastaa, että kentän rajat ensin hahmottuvat.

Mutta mitä sitten ovat ne asiat, joita työntekijät odottavat esimieheltään? Kaksi asiaa nousee keskusteluissa aina ylitse muiden. Usein esimieheltä kaivataan, nykypäivän itseohjautuvuutta ehkä hivenen liikaakin ihannoivassa yhteiskunnassa, riittäviä resursseja ja selkeitä rajoja.

Resursseista huolehtiminen

Resursseista huolehtiminen ei tarkoita pelkästään henkilökunnan määrää tai työssä tarvittavia työkaluja. Moni työntekijä ymmärtää, että lähiesimies ei välttämättä päätä henkilökunnan määrästä tai uusimmista työvälineistä ja niiden hankinnoista. Toki tämä riippuu firmasta ja sen johtamisrakenteesta.

”Esimiehen toivotaan olevan työntekijöidensä puolella ja osoittavan sen sanoin ja teoin.”

Sen sijaan työntekijät kaipaavat usein sitä, että esimies on tarvittaessa tavoitettavissa. Että hän vastaa työntekijöiden sähköposteihin ja käytäväkysymyksiin ja järjestää myös henkilökohtaista aikaansa työntekijöille. Että hän kertoo avoimesti asioista, joista voi kertoa ja avoimesti myös siitä, jos ei voi jotain kertoa.

Esimiehen toivotaan olevan työntekijöidensä puolella ja osoittavan sen sanoin ja teoin. Hän myös tarpeen mukaan kuuntelee työntekijöiden työhön liittyviä huolia ja ottaa työntekijöiden ahdistuksen, riittämättömyyden tunteet ja kiukunkin rohkeasti vastaan. Hän jaksaa kannustaa, huomaa hyvän, antaa palautetta onnistumisista. Esimiehen toivotaan osaavan ottaa myös vastaan kehittämisideoita, vievän niitä eteenpäin ja suuntaavan kiitoksen ideoista oikeaan osoitteeseen.

Rajojen määrittäminen

Rajojen määrittämisen toivo liittyy usein työn priorisointiin. Tehtävää on tänä päivänä paljon. Joka suunnalta vaaditaan ja odotetaan jotakin. Moni työntekijä kokee, ettei pysty antamaan parastaan ja käyttämään kaikkea osaamistaan, koska aikaa on vain työpäivän verran ja työtehtäviä sen sijaan loputtomiin.

”Moni työntekijä kokee, ettei pysty antamaan parastaan ja käyttämään kaikkea osaamistaan, koska aikaa on vain työpäivän verran ja työtehtäviä sen sijaan loputtomiin.”

Työntekijät eivät aina uskalla vihaisten asiakkaiden ja työkavereiden kommenttien pelossa tai vaikkapa työpaikan yleisen pärjäämisilmapiirin vuoksi itse priorisoida työtään lisääntyvän työtaakkansa keskellä. Siitäkin huolimatta, että he usein tietävät, mikä on tärkeää ja mikä taas vähemmän tärkeää. Uutta hommaa tulee, mutta vanhasta ei saa tai uskalleta luopua. Tähän toivotaan esimieheltä konkreettista apua.

Kun työntekijä pyytää esimieheltä suoraan apua työnsä priorisointiin, on kiire toimia. Työntekijä saattaa nimittäin olla jo aivan uupunut työtaakkansa alle. Esimieheltä odotetaan silloin selkeää käskyä, kieltoa, rajaamista tai marssijärjestyksen ilmoittamista eli silkkaa päätöksentekoa.

Esimies on ihminen

Wikipedian mukaan turhake tarkoittaa turhaa ja tarpeetonta tavaraa tai laitetta. Tuollainen esine ei ole hyödyllinen tai käytännöllinen, vaan tavara, joka usein heitetään jossain vaiheessa pois tai sitten se jää nurkkaan pölyttymään. Turhake on siis hyödykkeen vastakohta. Vuodesta 2000 lähtien Suomen luonto -lehti on valinnut vuoden turhakkeen lukijoidensa ehdotuksista. Listasta ei löydy esimiestä.

Esimies ei todellakaan ole turhake. Esimies ei ole tavara tai laite. Esimies on ihminen. Rajojen vartija ja resurssien huolehtija – sellaisessa roolissa oleminen ei ole aina helppoa eikä kivaa. Mutta se on tärkeää ja merkityksellistä sekä työntekijöille että esimiehelle itselleen.

Toivon sydämestäni, että esimiehen esimieskin ymmärtää tämän.

*******

Kolumni on julkaistu alunperin 19.2.2020 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja.
Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com ja www.covis.fi.

Uteliaisuusmatka NLP-maahan

Olen ryhtynyt tekemään uteliaisuusmatkoja.

Uteliaisuusmatkat ovat reissuja, joissa mennään sinne, minne ei oikein edes haluttaisi mennä. Ne ovat reissuja, joissa kokeillaan mitä voi oppia omista epäluuloistaan, lähtevätkö pelot ja epäilyt pois vai vahvistuvatko ne. Uteliaisuusmatkoilla ollaan uteliaita, innokkaita ja valmiita monenlaisiin kasvu- ja oppimiskokemuksiin.

Ensimmäinen matka on nyt tehty ja sai päätöksensä viime sunnuntaina. Valmistuin NLP Practitioneriksi.

Mistä tämä matka sai alkunsa?

Kun yhtiökumppanini Henna Laukka kertoi olevansa NLP-kouluttaja, kiinnostuin hieman. Ja kun Hennalla oli uusi peruskurssi alkamassa, rupesin vakavissani miettimään, että mitäs jos lähtisin mukaan.

Minulla oli tosin mielessäni myös yksi taka-ajatus ja muutama tavoite.

Ajattelin, että NLP-kurssi on oivallinen uteliaisuusmatkojen aloituskohde. NLP-puhe on nimittäin kuulostanut toisinaan korvaani vähän ”hörhöltä”. Esimerkiksi sellaiset sanat kuin ”elävöittäminen”, ”uskomukset”, ”miellejärjestelmät”, ”mallittaminen”, ovat paljastaneet lähiympäristössäni oleilevat NLP-ihmiset ja heidän kuulumisensa tähän ”salaseuraan”. Ja näitä ihmisiä on ollut vuosi vuodelta vain enemmän ja enemmän lähelläni.

Sitten hoksasin, että vain menemällä itse NLP-kurssille, voisin päästä näkemään ja kuulemaan mistä on kyse. Uskon vakaasti siihen, että aina ja kaikesta voi oppia jotakin uutta.

Tältä koulutukselta odotin myös aivan konkreettisia työkaluja omaan työhöni työnohjaajana ja työelämäasiantuntijana. Uusia välineitä, uutta kuvakulmaa, uusia ajatuksia. Toivoin myös omien maneerieni ja urautumisteni järkyttämistä. Järkyttämiseen aukenee yleensä hyvä mahdollisuus, kun menee rohkeasti sellaisiin porukoihin tai paikkoihin, jotka eivät välttämättä lähtöasetelmaltaan vastaa sitä, missä on yleensä tottunut liikkumaan.

Tähän koulutukseen mukaan lähteminen antoi minulle myös mahdollisuuden havainnoida yhtiökumppanini tapaa valmentaa ja kouluttaa. Halusin ottaa selvää, näin kohtuullisen uutena coviksena, miten yhtiökumppani tekee työtä ja minkälainen on hänen työotteensa. Ja sitten kun toinenkin covislainen lähti mukaan samaan koulutukseen opiskelijaksi, sainkin napattua aika monta kärpästä yhdellä iskulla!

Mitä matkalla tapahtui?

Koulutuksessa tehtiin paljon harjoitteita: yksin, pareittain, kolmisin ja koko ryhmässä. Harjoitukset olivat samaan aikaan haastavia, mutta myös avaavia ja antavia.

Koska itse olen vahvasti auditiivinen ihminen, monet mielikuvalliset harjoitteet koin vaikeina ja raskaina. Toisinaan taas tavoittelimme sellaisia sfäärejä, joiden tavoittelu ei itselleni ole luontaista. Niistäkin sfääreistä toki oppi aina jotakin – vaikkapa sen, että juuri tällaista juttua en omassa työssäni ota käyttöön. Toiset harjoitteet taas loivat mahtioivalluksia, voimakkaitakin tunnereaktioita ja yhdessä kokemisen ja oppimisen hurjaa fiilinkiä. Silloin sielu liikkui niin että jytisi.

Opiskeluporukkamme oli mahtava. Ihmiset tulivat ympäri Suomea ja kulttuurinen eriajatuksellisuus oli heti läsnä keskellämme. Alusta saakka ryhmässämme oli luottamuksellinen ja hersyvä ilmapiiri ja välillä käytiin syvissäkin vesissä sukeltelemassa; huumoria ja elämän energistä kepeyttä unohtamatta. Harjoitteita pystyi tässä porukassa tekemään pinnistelemättömän rehellisesti. Verkostoni karttui uskomattomilla ihmisillä. Se on iso kiitollisuuden asia ja aivan silkkaa annettua lahjaa.

”Toiset harjoitteet taas loivat mahtioivalluksia, voimakkaitakin tunnereaktioita ja yhdessä kokemisen ja oppimisen hurjaa fiilinkiä. Silloin sielu liikkui niin että jytisi.”

Koulutusprosessia kantoi ehdottomasti kouluttajamme Hennan vankkumaton tyyneys ja rauhallinen ja ammattitaitoinen ote ja tyyli.

Koko koulutuksen ajan keskustelulle, sille tärkeälle yhteiselle rönsyilylle, annettiin riittävästi aikaa ja tilaa, ja sitä kautta myös sosiaalinen kanssakäyminen ja luottamus ryhmäläisten välillä syventyi. Koulutuksen aiheet ja aihealueet olivat elämää ja ajatuksia ravistavia. Tovi onkin kulunut siitä, kun olen itkenyt ja nauranut niin paljon kuin tämän koulutuksen aikana. Karjalaiset sukujuureni suorastaan pöllähtivät maan pinnalle!

Täyttyivätkö tavoitteet? Mitä jäi käteen?

Minulla oli aluksi uskomus siitä, että en ole mikään NLP-ihminen. Se uskomus ei kadonnut, ehkä se jopa pikkuisen vahvistui. En siis ”hurahtanut” NLP:hen. Mutta nyt tiedän, ainakin tuon peruskurssin verran, että mistä NLP:ssä on kyse, miksi ihmiset kiinnostuvat siitä, miksi koulutuksen käyneet ihmiset puhuvat niin kuin puhuvat. Oma ymmärrykseni asiasta lisääntyi huimasti.

Yhteenvetona voin todeta, että tälle uteliaisuusmatkalle asetetut tavoitteet toteutuivat, jopa ylittyivät:

  1. Tämä oli täydellinen uteliaisuusmatka! Aivan nappivalinta.
  2. Työkalupakkiin tuli uusia, valikoituja työkaluja ja uusia lähestymistapoja asioihin. Huomasin myös, että osa käsitellyistä asioista oli jo ennestään tuttua ja käytössä työskentelyssäni, mutta omalla twistilläni.
  3. Tutustuin yhtiökumppaneihini tyystin toisella tasolla kuin yhteisen yrityksen pyörittämisen melskeissä normaalisti tapahtuu. Samoin tutustuminen muihin upeisiin kanssaopiskelijoihin teki minuun suuren vaikutuksen. Toivon, että yhteydenpitomme jatkuu.
  4. Opin itsestäni, osaamisestani, vahvuuksistani ja ammatillisuudestani paljon. Jotkut asiat vahvistuivat ja toiset taas vaativat jatkotyöskentelyä. Kehittämisen ja kehittymisen paikkoja löytyi. On hyvä huomata säännöllisin väliajoin, että on sekä ihmisenä että ammattilaisena ”epävalmis”.
  5. Ymmärrykseni NLP-asioista lisääntyi.

”Näinä päivinä

mieli on saanut siivet.

Ja sielu ilon.”

-TL-

Kiitos siis matkakumppaneille ja matkaopas-Hennalle – teidän ansiostanne tämä matka oli kaikin puolin tärkeä, hauska ja muistorikas!

-Terhi
www.aikatra.com

******

Hae seuraavalle präkkärille! Seuraava NLP Practitioner –koulutus käynnistyy jo helmikuussa. Kurkkaa koulutuksen kuvaus Koivulaukka Oy:n sivuilla ja ilmoittaudu!

 

Muutos rikkoo hyvät rutiinit

Kaksikymmentä vuotta vanha kahvinkeitin sanoi sopimuksensa irti. Aivan varoittamatta, ihan tuosta vain. Aamurutiinit menivät sekaisin, kahvi jäi saamatta ja päivä alkoi huonosti. Ja huonona se sitten jatkui iltaan saakka. Pieni asia ihmiskunnalle, suuri allekirjoittaneelle.

Koska ilman kahvia on mahdotonta herätä, uusi kahvinkeitin oli saatava taloon mitä pikimmin. Eli ei kun tuumasta toimeen ja keitinkaupoille mars.

Aamujen ongelma – minä vai kahvinkeitin?

Uusi keitin oli moderni. Monilla uusilla herkuilla siunattu. Valmistauduin innolla uuteen päivään ja keittelin uudella keittimelläni tymäkkää kahvia. Mutta mitä tapahtuikaan. Kahvinkeitin katkaisi itsensä täysin oma-aloitteisesti 45 minuutin jälkeen!

Olen aamuvirkku ihminen ja teen aamulla kahvikupposen äärellä työhön liittyviä paperihommia. Paperihommat ja siinä sivussa rauhaisa kahvinjuonti saattavat kestää jonkun tunnin. Itseään katkova kahvinkeitin laittoi koko homman uusiksi. Silmieni eteen avautui yhtäkkiä valtava ongelma- ja vaihtoehtoviidakko, suoranainen Troijan puuhevonen!

Jotta saisin siis jatkossakin nautiskella kuumasta kahvistani, minun täytyisi joko kauhealla kiireellä rohmuta koko kahvi kurkkuuni 45 minuutin aikana tai heti sen keityttyä laittaa se suoraan termoskannuun. Vaihtoehtoisesti voisin juoda sitä pannusta 45 minuuttia ja vahtia kärppänä koska keitin naksahtaa pois päältä ja sitten laittaa loput termoskannuun. Jos taas unohtaisin kytätä naksahtamista, 45 minuutin jälkeiset kahvikupposet pitäisi lämmittää mikrossa. Lisävaihtoehtona toki on, että yrittäisin muistaa laittaa keittimen 45 minuutin välein uudelleen päälle ja homma sitten toistuisi niin monta kertaa kuin toistuisi. Ja jos sattuisi unohdus, oltaisiin taas kohdassa: kylmenneen kahvin mikrolämmittäminen. Puuh.

Kyllä minä hoksasin uuden keittimen hyvät puolet. Se säästää huomattavasti sähköä katkaistessaan itse itsensä. Se on sirompi ja vie vähemmän pöytätilaa. Sähköturvallisuus on myös toista luokkaa kuin edellisessä 20 vuotta vanhassa keittimessä. Hienoa on myös se, että ei tarvitse enää muistella matkalla töihin, että jäikö kahvinkeitin päälle ja kääntyä varmuuden vuoksi takaisin tarkistamaan asia. Uusi kahvinkeitin säästää minulta selkeästi vaivaa ja bensaa kaiken muun lisäksi.

Ei voi siis mitenkään välttyä kysymykseltä: kumpi tekee nyt aamuistani vaikeampia, minä vaiko uusi kahvinkeitin?

Vaikuta siihen, mihin voit

Samankaltaisia pienempiä ja suurempia muutoksia tapahtuu työelämässä ja työpaikoilla jatkuvasti. Ne aiheuttavat välillä meissä yllättäviäkin tunnereaktioita. Vuosikausien aikana hyväksi hioutuneet rutiinit rikkoutuvat. Aiemmin on ollut ehkä vain yksi oikea tapa tehdä asiat, mutta yhtäkkiä onkin useita eri vaihtoehtoja. Joudumme tilanteeseen, jossa täytyy miettiä uusia käytänteitä ja uusia toimintatapoja, jotta työskentely on jatkossakin mahdollisimman sujuvaa, turvallista ja lopputulokseltaan vähintäänkin tyydyttävää.

Kun rutiinit rikkoutuvat ja vaihtoehdot lisääntyvät, olemme ahdistuksen äärellä. Pitäisi pystyä valitsemaan, pitäisi muuttaa omia piintyneitä tapojaan, pitäisi nähdä vaivaa sen pohtimiseen että mitä teen jatkossa toisin ja sitten pitäisi vielä saada uusi rutiini toimimaan yhtä helposti kuin edellinenkin. Mitä useammin toistuvasta tai itselle tärkeämmästä ja läheisemmästä asiasta on kyse, sitä tiukemmin saatamme reagoida pieneenkin muutokseen. Ja asia, joka toiselle on suuri ja mullistava, voi toiselle ollakin täysin merkityksetön pikkuseikka.

Omaa reaktiota ja toimintaa muutostilanteiden äärellä voi yrittää tarkastella kylmän rauhallisesti seuraavien kysymysten avulla:

  1. Miksi muutos tapahtuu? Miten tilanteeseen on päädytty?
  2. Tuleeko uudesta tilanteesta pysyvä? Onko mahdollista palata menneeseen?
  3. Mitä hyvää uudessa tilanteessa on?
  4. Mikä käytännössä arjessa tulee muuttumaan?
  5. Mikä minua tilanteessa mietityttää, harmittaa tai ärsyttää? Miksi?
  6. Mitä muutos vaatii minulta? Mitä pidän arvokkaana?
  7. Miten pääsen tämän ylitse?

”Jos et pidä jostain, muuta se. Jos et voi muuttaa sitä, muuta ajattelutapaasi”, Mary Engelbreit on todennut. Minulle tärkeintä tässä kahvinkeitin-gatessa oli se, että saan juoda kuuman kahvini rauhallisesti. Siispä nykyään keitän kahvin ja laitan sen heti termoskannuun. Loppupeleissä valinta oli hyvin helppo.

Uusi rutiini on löytynyt ja aamut alkavat taas mukavasti.

Kolumni on julkaistu alunperin 20.11.2019 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com ja www.covis.fi.
Twitter: https://twitter.com/aikatranterhi
Facebook: https://www.facebook.com/aikatra/

Vauhtisokeus on vaarallista

Taustapeilistä näen kuinka auto koukkii aggressiivisesti jonossa. Kiihdyttää, ohittaa, kääntyy seuraavan auton eteen, jarruttaa, ajaa pienen hetken, kärkkyy keskiviivan tuntumassa ja ohittaa taas. Kärkkyy, kaasuttaa ja ohittaa. Ja taas uudestaan. Nyt minun kohdallani ja minun eteeni. Torvet soivat ja valot vilkkuvat, mutta kaasuttaja jatkaa matkaansa jo kohti uusia seikkailuita.

”Kaasuttelijat, kiihdyttelijät ja koukkijat ovat monelle tuttuja hahmoja työelämässäkin.”

Suuttumus kuohahtaa kehooni ja ymmärrystä ei kauheasti löydy. Minun ja monen muun henki on juuri vaarannettu, yhteiset pelisäännöt heitetty romukoppaan, käyttäydytty arrogantisti luottaen siihen, että me muut kyllä joustamme, väistämme, hiljennämme ja huomioimme.

Melkein heti perään tulee myös surullinen olo. Vauhtisokeus ei ole leikin asia.

Vauhdin ja aatteen paloa

Kaasuttelijat, kiihdyttelijät ja koukkijat ovat monelle tuttuja hahmoja työelämässäkin.

Karrikoidusti, he ovat niitä työkavereita, esimiehiä ja asiakkaita tai työyhteisöjä, jotka tekevät pelottavia ohituksia ja nopeita peliliikkeitä, heidän työtemponsa nykii mielentilasta riippuen ja he haluavat päästä tavoitteeseensa nopeasti keinoja kaihtamatta. Muiden tulee väistyä heidän tieltään, huomioida heidän tarpeensa ja toiveensa ja joustaa ja mukauttaa oma toimintansa heidän rytmiinsä. Koska juuri heidän matkansa on se kaikkein tärkein.

”Silloin kun vain nopeudella ja päämäärällä on merkitystä, itse matkasta nauttiminen jää unohduksiin. Kuitenkin totuus on, että suurin osa työstämme ja elämästämme on matkalla olemista ja vain pieni osa perille pääsemistä.”

Työelämä – ja varsinkaan tämä muu ainutkertainen elämämme – ei voi perustua vauhtisokeuden hurmaan niin kuin ei myöskään olympia-aatteeseen: citius, altius, fortius – nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin. Kun vauhti on liian kova ja vain ykkössijalla merkitystä, kokonaisuus muuttuu usein epäselväksi ja mokien mahdollisuus kasvaa. Moni kiva asia jää huomaamatta, ihana ihminen kohtaamatta ja tärkeä mahdollisuus käyttämättä. Uupumuskin vaanii nurkan takana.

Silloin kun vain nopeudella ja päämäärällä on merkitystä, itse matkasta nauttiminen jää unohduksiin. Kuitenkin totuus on, että suurin osa työstämme ja elämästämme on matkalla olemista ja vain pieni osa perille pääsemistä. Pelkkää nopeutta suosivassa ilmapiirissä kolhiintumisen, varomattomuuden, turhanpäiväisen stressaamisen, arvostelukyvyttömyyden, pahan mielen ja jopa kohtalokkaidenkin arviointivirheiden riski sen sijaan kasvaa.

Keikistele elämälle

Vaikka omassa työssä ja muussa elämässä olisi kuinka vauhdikasta tai kilpailullista tahansa, itse voi aina pysähtyä miettimään missä haluaa olla mukana.

”Tärkeintä ei ole vauhti, kiire ja saavutukset. Tärkeintä on olla olemassa.”

Kun seuraavan kerran tartut auton rattiin, menet työpaikalle, kohtaat ystävän tai lähdet perheen kanssa reissuun, niin muistele alla olevaa listaa.

  1. Jätä kaikki turha pois, keskity tähän hetkeen.
  2. Ennakoi tuleva – toimi ennakoivasti ja ennakoitavasti.
  3. Nauti matkasta, älä kiirehdi.
  4. Huomioi muut, älä jyrää, älä ohittele, älä käytä kyynärpäitä.
  5. Katsele ympärillesi, kuuntele, keikistele elämälle.

Tärkeintä ei ole vauhti, kiire ja saavutukset. Tärkeintä on olla olemassa. Eikö vaan?

Kolumni on julkaistu alunperin 9.10.2019 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja.
Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com ja www.covis.fi.
Twitter: https://twitter.com/aikatranterhi
Facebook: https://www.facebook.com/aikatra/

 

Työpaikan henki ja kolme toivomusta

Eräänä päivänä, järkyttävän syysruuhkan keskellä, työpaikalle ilmestyi työpaikan henki. Se istahti Pekka Miklosen työhuoneen sohvalle katsomaan konttorin menoa ja meininkiä. Puhelimet värisivät ja pirisivät, paperipinot huojuivat pöydällä ja nitoja paukkui, klemmareita kului. Pekka Miklosen paita oli hiestä läikikäs ja hiukset liimaantuneet vasten märkää otsaa.

Työpaikan henki kertoi Pekka Mikloselle ilouutisen. Miklonen kuului niihin harvoihin ja valittuihin, joilla oli mahdollista esittää työpaikan hengelle kolme toivomusta. Hän saisi toivoa kolmea asiaa, jotka poistettaisiin työpaikalta, jotta työn tekeminen helpottuisi. Kaikki toiveet toteutettaisiin.

Mikä riemastuttava uutinen!

Asiakkaat, työkaverit ja deadlinet

Pekka Miklonen tiesi heti mitä pitäisi tehdä. Ensin hän poistaisi asiakkaat. Asiakkaat ovat hankalia, heillä on aina vaikeita kysymyksiä, he soittavat jatkuvasti, laittavat sähköpostia ja pommittavat viesteillä. He keskeyttävät työn tekemisen ja siihen keskittymisen tuskallisen usein. Ehdottomasti siis asiakkaat pois. Ja nopeasti.

Seuraavaksi Miklonen poistaisi työkaverit. Nuo oveenkoputtelijat ja viikonloppujuttuja kikattelevat ilmapiirin pilaajat. Juuri kun on päässyt kiinni työn flowhun tai hoksannut jostakin asiakasongelmasta jotakin, joku työkavereista koputtaa huoneen oveen ja käskee kahville tai lounaalle tai tulee kysymään ratkaisua johonkin ongelmaansa. Ja pahinta ovat ne loputtomat ”tiedätkö mitä tapahtui viime lauantaina” -jutut. Siinä jää taas omat tärkeät työtehtävät kesken ja ajatus katkeaa. Juu, kyllä. Työkaverit pois.

”Ensin hän poistaisi asiakkaat. Seuraavaksi hän poistaisi työkaverit ja sitten olisi syytä poistaa deadlinet.”

Kolmanneksi olisi syytä poistaa deadlinet. Joka ihmeen asialla kun on nykyään joku aikaraja, joka tietysti oli mielummin jo eilen kuin huomenna. Aina on kiire ja aikaa vastaan pitää taistella. Pitäisi saada tehtyä se ja se asia siihen ja siihen mennessä ja se ja se tyyppi tarvitsee sen ja sen paperin silloin ja silloin, jotta voi tehdä taas sitä ja sitä. Ei sellaista häsäämistä kukaan kestä. Jos joskus nyt saisi vain keskittyä ihan rauhassa siihen omaan hommaansa ja niihin omalle pöydälle kasaantuneisiin papereihin. Tehdä hommat valmiiksi sillä tavalla hiljakseen, niin että hyvä tulee. Että voisi olla omaan työhönsä tyytyväinen. Niinpä. Deadlinet pois.

Työpaikan henki kuunteli Pekka Miklosen vuodatusta ja nyökkäili ymmärtäväisesti tarinan edetessä. Lopuksi se vielä varmisti, että toivomukset varmasti olivat juuri niitä, joita Miklonen halusi. Juu kyllä kyllä, Miklonen nyökytti. Mitä muuta sitä stressaantunut työntekijä haluaisi kun rauhaa tehdä työnsä hyvin. Asia on sitten sillä selvä, työpaikan henki totesi. Se toivotti Mikloselle hyvää ja rauhallista loppuelämää ja lähti.

Ruuhka alkaa helpottaa

Heti jo seuraavasta viikosta alkoi Miklosen syysruuhka helpottaa. Hän ahkeroi aamusta iltaan ja pino pöydällä pieneni hitaasti mutta varmasti. Se toi lisää intoa ja iloa työntekoon. Sähköpostin perkaaminen eteni huippuvauhtia ja vastaajan viestit sai päivittäin purettua ja hoidettua samantien. Kaikkein mukavinta oli se, että työhön sai nyt keskittyä rauhassa, toiletissa pystyi käymään silloin kun oli tarvis, ja lounas- ja kahvitauot sujuivat leppoisasti lehtiä lukien ja eväitä syöden.

Vatsanpurut olivat nyt tyystin mennyttä aikaa. Elämä oli mallillaan. Työ oli merkityksellistä, asiakkaiden valitukset vähentyneet ja kaikenlaisten sotkuisen ongelmaselvittelyiden määrä suorastaan romahtanut. Oli selkeästi enemmän aikaa keskittyä työtehtäviin.

Pomo kävi kerran kuukaudessa kääntymässä konttorilla ja kysymässä kuulumiset. Silloin Pekka Miklonen aina muisti kiitellä työn järkeistämisen ja uudelleen organisoinnin vaikuttavuutta. Naapurihuoneen Elsa Kantokin oli alkanut ottaa työt rennommin. Silloin harvoin kun häneen törmäsi käytävällä, hän vain heilautti iloisesti kättään ja leimasi itsensä konttorilta ulos. Elsa oli siirtynyt lähes kokonaan etätöihin.

Toiveet toteutuvat

Viikot kuluivat, syksy vaihtui talveksi ja talvi kevääksi. Työpäivät olivat lyhentyneet samaan tahtiin kuin valon määrä lisääntyi. Yhtenä toukokuisena maanantaina Pekka Miklonen leimasi kellokorttinsa ja saapui töihin niin kuin aina ennenkin. Mutta silti mikään ei ollut niin kuin ennen.

”Oli hiljaista, rauhallista, keskeytymätöntä ja kiireetöntä. Nyt oli aikaa tehdä töitä. Kaikki hänen toiveensa olivat toteutuneet.”

Ketään muita ei ollut missään. Paperipinot pöydältä olivat kadonneet ja mapit täyttyneet talven pimeinä viikkoina. Arkisto oli viimeisen päälle hoidettu. Konttorin käytävät olivat tyhjät ja hiljaiset. Sähköposti ei enää kilkannut, puhelin ei pirissyt. Postia ei ollut tullut moneen kuukauteen. Kahvihetki ja lounastauko sujuivat omassa seurassa. Kukaan ei koputtanut oveen. Oli hiljaista, rauhallista, keskeytymätöntä ja kiireetöntä. Nyt oli aikaa tehdä töitä. Pekka Miklonen istahti työhuoneensa sohvalle ja huokaisi syvään.

Kaikki hänen toiveensa olivat toteutuneet.

Kolumni on julkaistu alunperin 28.8.2019 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja.
Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com ja www.covis.fi.
Twitter: https://twitter.com/aikatranterhi
Facebook: https://www.facebook.com/aikatra/