Hevosilta oppia tiimityöskentelyyn

blogin-etusivu

Kesälomallakin työ tulee joskus ajatuksiin. Varsinkin kun löytää yllättävistä paikoista ja konteksteista asioita, joita voi soveltaa työelämään.

Istuin lomareissulla puiston penkillä ja luin kirjaa. Vähän väliä ohitseni kopotteli turisteja kuskaavia hevoskärryjä. Kauniita, uljaita hevosia, upeasti pukeutuneita ohjastajia ja iloisesti kyydissä istuvia turisteja. Kun käänsin katseeni takaisin kirjaani, erilaiset rytmit alkoivat takoa päässäni. Muistin edesmenneen musiikinopettajani sanat: ”kuuntele, kaikkialla on rytmiä ja musiikkia”.

Yksi tunti, kuusi erilaista tiimiä

Tulin myöhemmin illalla uudelleen istumaan samalle penkille. Tällä kertaa minulla oli mukanani kynä ja vihko. Tunnin aikana ohitseni kirmasi kuusi hevoskärrytiimiä ohjastajineen ja kyytiläisineen. Suljin silmäni, kuuntelin, ja kirjoitin heti rytmit paperille mieleeni tulevin ”sanoin”:

Tiimi 1: ”rittara-rittara-rittara-rittara”
Tiimi 2: ”tattat-tattat-tattat-pakapaka”
Tiimi 3: ”tippatappa-tippatappa-tippatappa”
Tiimi 4: ”rattattatta-ratatatatatta-rattattatta”
Tiimi 5: ”tattattatta-tattattatta-tattattatta”
Tiimi 6: ”rattari-rattattara-rattari-rattattara”

Todella mielenkiintoista! Kaikilla kuudella hevostiimillä oli aivan erilainen työn tekemisen rytmi, erilainen tempo. Ne kuulostivat kaikki aivan erilaisilta. Silti ne tekivät samaa työtä, toimivat yhdessä ja pyrkivät samaan lopputulokseen. Näyttivät upeilta, saivat asiakkaat hymyilemään ja ohjastajansa ylpeäksi.

”Minäminäminä”-asenne johtaa kaaokseen

Hevosista en tiedä juuri yhtikäs mitään. Voisin kuitenkin kuvitella, että koko kärryhommasta ei tulisi mitään, jos ne repisivät eri suuntiin ja pitäisivät itsepintaisesti kiinni vain omasta rytmistään ja omasta tavastaan askeltaa. Paikat menisivät rikki ja tulisi isoja vammoja. Asiakkaat sinkoilisivat mikä minnekin ja satuttaisivat itsensä. Olisivat vihaisia, vaatisivat rahojaan takaisin, itkisivät, huutaisivat ja kiukuttelisivat. Työn lopputulos ei vastaisi lähellekään siitä annettua lupausta. Kaikilla olisi vain paha mieli.

Ohjastaja toimi selkeästi hevostiimin esimiehenä: määräsi suunnan ja vauhdin, piti homman koossa ja ohjaimet käsissään. Suitsi riittävästi, mutta ei liikaa. Piti huolen, että töissä oltiin oikealla tavalla koristautuneena, edustavan näköisinä, puhtailla ja toimivilla työvälineillä varustettuina. Tarvittaessa antoi tiukkaakin palautetta ja kehotti lempeän tiukasti ryhtiliikkeeseen.

Hevosten rytmikästä yhteistyöskentelyä katsoessani ja kuunnellessani tajusin taas, kuinka tärkeää tiimityöskentelyssä on unohtaa se pelkkä ”minäminäminä” –asenne ja pyrkiä sensijaan löytämään konsensus. Yhteinen tapa, tyyli ja rytmi tehdä työ siten, että lopputulos on tavoitteiden mukainen. Luopua hiven omastaan ja antaa tilaa toisellekin.

Kyllä se yhteinen rytmi meiltä ihmisiltäkin löytyy, kun sitä hyväntahtoisen aktiivisesti etsitään.

Löytyyhän se hevosiltakin.Hevonen

**********************

– Terhi

http://www.aikatra.com
@aikatranterhi

 

 

Kolumni: Kännykkä uhkaa asiakaspalvelua

Elokuun kolumnissani kirjoitan siitä, kuinka kännykkä on kasvanut niin tiukasti käteemme kiinni, että se hankaloittaa jo ymmärrystämme omista työtehtävistämme. Onko jännittävämpi ja tapahtumarikkaampi elämä aina jossakin muualla kuin tässä ja nyt?

Profiilikuva väri

Enter a caption

Liikkeessä on hiljaista. Palvelutiskin takana yksinäinen myyjä räpeltää kännykkäänsä. Naurahtelee välillä ja taitaa ottaa pari selfietäkin. Yskäisen. Myyjä vilkaisee minua ja päästää pienen huokauksen laskiessaan älylaitteensa vastentahtoisesti pöydälle…

Lue koko juttu Kollega.fi -verkkolehdestä

 

 

Kolumni: Arjen ankeuttaja vai ihmeidentekijä

cropped-blogiin-tausta1.jpg

Kun olin pieni tyttö, luin kirjan, joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Muistan kirjaa lukiessani kyynelehtineeni vuolaasti liikutuksesta. Taisi siinä joku yökin mennä päähenkilön karua kohtaloa miettiessä.

Kirja oli Eleanor H. Porterin ”Pollyanna – iloinen tyttö”. Pollyanna oli köyhän papin tytär, jonka saamat joulu- ja syntymäpäivälahjat olivat yleensä kylän seurakunnalta ylijääneitä avustuspaketteja. Eräänä jouluna Pollyanna toivoi nukkea, mutta mitä tulikaan lahjapaketista ulos: kainalosauvat! Koska pettymys lahjaan oli suuri, pappi-isä opetti tyttärelleen ”iloleikin”. Kun toivoo nukkea ja saakin kainalosauvat, voi olla iloinen siitä, että ei oikeasti tarvitse kainalosauvoja!

Isän kuoltua Pollyanna jatkoi sisukkaasti iloisen leikkinsä leikkimistä. Vähän kerrassaan koko kylän väki lähti leikkiin mukaan. Ja silloin alkoi tapahtua ihmeitä. Hapannaamoista tuli hymyileviä, sairaat ja vanhat eivät olleet enää yksin, ihmiset auttoivat toisiaan, kyläläisten yhteisöllisyys lisääntyi, rikkaat ja köyhät viihtyivät yhdessä, surut ja vastoinkäymiset jaettiin ja ilot tuplattiin. Käskyt, kiellot, turhat rajoitukset ja säännöt katosivat. Ihmisten välille tuli hyvä ja vilpitön tahto ja halu toimia yhteisön parhaaksi, tehdä hyvää toisilleen.

Iloisuus on taitolaji

Iloisuus ja positiivinen ajattelu eivät ole ihan yksinkertaisia juttuja. Toisinaan tunnumme nykypäivän työelämässä tulkitsevan ilottomuuden ja totisuuden vakavasti otettavaksi ammattilaisuudeksi, ja iloisuuden naiiviksi yksinkertaisuudeksi. Aivan kuin kaikki ammattitaito, osaaminen ja koulutus katoaisivat hymyn kera taivaan tuuliin.

Kulttuurissamme myös viljellään sananlaskuja, joissa ”mies tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjännaurajasta” ja joissa tulee aina ”itku pitkästä ilosta”. Yritä siinä nyt sitten uskaltaa olla iloinen, vaikka mieli tekisikin. Kyllä on paljon vakuuttavampaa, suvaittavampaa ja yhteisöllisempää jurputtaa ja kyynistyä yhdessä, kuin hymyillä ja suhtautua asioihin positiivisemmin ja eteenpäinsuuntautuneemmin.

Toisena äärilaitana ovat sitten ne työpaikat, joissa ongelmat ja selvittämättömät asiat lakaistaan teennäisen ja pakonomaisen ilon ja ”meillä menee himputin hyvin” –naamarin taakse. Tällaisissa työpaikoissa voi olla vaikeaa tuoda esille epäkohtia, pohtia kriittisesti työskentelyn kehittämistä tai esittää uusia ideoita. Semmoiseen uskaltautuva työntekijä saatetaan leimata ilonpilaajaksi, työyhteisön sisäilman ummehduttajaksi ja työnilon tukahduttajaksi. Koska ilman tuota yhtä kuivakkaa tyyppiä, muilla olisi niin kivaa ja iloista olla täällä töissä.

Asenne ja vilpittömyys ratkaisevat

Kirja iloisesta tytöstä ilmestyi jo vuonna 1913. Vaikka maailma onkin sen jälkeen kovasti muuttunut, kirjan sanoma tuntuu olevan vieläkin kohdillaan: asenne ratkaisee. Omaan tulkintaamme ja asenteeseemme tilanteista ja toisista ihmisistä, voimme aina vaikuttaa, tapahtui mitä tahansa. Ja omalla asenteellamme on vaikutusta paitsi siihen, miten itse voimme, myös siihen, minkälainen on ilmapiiri ympärillämme. Haluammeko olla arjen ankeuttajia vai ihmeidentekijöitä? Hyväntahtoisella rehellisyydellä ja vilpittömällä halulla ymmärtää toista ihmistä ja luoda positiivista ilmapiiriä, pääsee varmasti pitkälle. Aivan kuten Pollyannakin tuossa jo yli 100-vuotta sitten kirjoitetussa tarinassa.

Runoilija Eino Leinon ”Hymyilevän Apollon” säkeiden kera toivottelen myötätuntoisia, iloisia ja levollisia kesäpäiviä niin työhön, kotiin kuin vapaa-ajan rientoihinkin.

”Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
On hyvää rinnassa jokaisen,
vaikk’ aina ei esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä

ja itkeä ei osaa ilkeä;
miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,
liki liikkuvi Jumalakin.”

****

Kolumni on julkaistu 15.6.2016 Kollega.fi -verkkolehdessä.

Uudet työelämää käsittelevät kolumnini ilmestyvät taas elokuun alusta alkaen. Vierailija-blogi vaihtuu Coaching-blogiksi.

Coaching

 

 

Kolumni: Krooninen myöhästelijä on aikavaras

Toukokuun kolumnissani kirjoitan kroonisista myöhästelijöistä, jotka varastavat toisten aikaa. Aikavarkautta ei voi korvata tai maksaa takaisin.

Profiilikuva väriTyöyhteisöön oli kutsuttu tunnettu luennoitsija puhumaan työhyvinvoinnista. Aikaa luennolle oli varattu puolitoista tuntia. Luennoitsija seisoi jo lähtökuopissa, presentaatiokuvat olivat kohdillaan ja mikrofoni valmiina. llmapiiri oli innostunut ja odottava. Kaikki muut olivat paikalla, paitsi työpaikan krooninen myöhästelijä. Kun aikataulusta oltiin jo myöhässä 15 minuuttia, esimies teki päätöksen aloittamisesta. Loputtomiin ei voitu odottaa.

Lue koko juttu Kollega.fi -verkkolehdestä