Vauhtisokeus on vaarallista

Taustapeilistä näen kuinka auto koukkii aggressiivisesti jonossa. Kiihdyttää, ohittaa, kääntyy seuraavan auton eteen, jarruttaa, ajaa pienen hetken, kärkkyy keskiviivan tuntumassa ja ohittaa taas. Kärkkyy, kaasuttaa ja ohittaa. Ja taas uudestaan. Nyt minun kohdallani ja minun eteeni. Torvet soivat ja valot vilkkuvat, mutta kaasuttaja jatkaa matkaansa jo kohti uusia seikkailuita.

”Kaasuttelijat, kiihdyttelijät ja koukkijat ovat monelle tuttuja hahmoja työelämässäkin.”

Suuttumus kuohahtaa kehooni ja ymmärrystä ei kauheasti löydy. Minun ja monen muun henki on juuri vaarannettu, yhteiset pelisäännöt heitetty romukoppaan, käyttäydytty arrogantisti luottaen siihen, että me muut kyllä joustamme, väistämme, hiljennämme ja huomioimme.

Melkein heti perään tulee myös surullinen olo. Vauhtisokeus ei ole leikin asia.

Vauhdin ja aatteen paloa

Kaasuttelijat, kiihdyttelijät ja koukkijat ovat monelle tuttuja hahmoja työelämässäkin.

Karrikoidusti, he ovat niitä työkavereita, esimiehiä ja asiakkaita tai työyhteisöjä, jotka tekevät pelottavia ohituksia ja nopeita peliliikkeitä, heidän työtemponsa nykii mielentilasta riippuen ja he haluavat päästä tavoitteeseensa nopeasti keinoja kaihtamatta. Muiden tulee väistyä heidän tieltään, huomioida heidän tarpeensa ja toiveensa ja joustaa ja mukauttaa oma toimintansa heidän rytmiinsä. Koska juuri heidän matkansa on se kaikkein tärkein.

”Silloin kun vain nopeudella ja päämäärällä on merkitystä, itse matkasta nauttiminen jää unohduksiin. Kuitenkin totuus on, että suurin osa työstämme ja elämästämme on matkalla olemista ja vain pieni osa perille pääsemistä.”

Työelämä – ja varsinkaan tämä muu ainutkertainen elämämme – ei voi perustua vauhtisokeuden hurmaan niin kuin ei myöskään olympia-aatteeseen: citius, altius, fortius – nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin. Kun vauhti on liian kova ja vain ykkössijalla merkitystä, kokonaisuus muuttuu usein epäselväksi ja mokien mahdollisuus kasvaa. Moni kiva asia jää huomaamatta, ihana ihminen kohtaamatta ja tärkeä mahdollisuus käyttämättä. Uupumuskin vaanii nurkan takana.

Silloin kun vain nopeudella ja päämäärällä on merkitystä, itse matkasta nauttiminen jää unohduksiin. Kuitenkin totuus on, että suurin osa työstämme ja elämästämme on matkalla olemista ja vain pieni osa perille pääsemistä. Pelkkää nopeutta suosivassa ilmapiirissä kolhiintumisen, varomattomuuden, turhanpäiväisen stressaamisen, arvostelukyvyttömyyden, pahan mielen ja jopa kohtalokkaidenkin arviointivirheiden riski sen sijaan kasvaa.

Keikistele elämälle

Vaikka omassa työssä ja muussa elämässä olisi kuinka vauhdikasta tai kilpailullista tahansa, itse voi aina pysähtyä miettimään missä haluaa olla mukana.

”Tärkeintä ei ole vauhti, kiire ja saavutukset. Tärkeintä on olla olemassa.”

Kun seuraavan kerran tartut auton rattiin, menet työpaikalle, kohtaat ystävän tai lähdet perheen kanssa reissuun, niin muistele alla olevaa listaa.

  1. Jätä kaikki turha pois, keskity tähän hetkeen.
  2. Ennakoi tuleva – toimi ennakoivasti ja ennakoitavasti.
  3. Nauti matkasta, älä kiirehdi.
  4. Huomioi muut, älä jyrää, älä ohittele, älä käytä kyynärpäitä.
  5. Katsele ympärillesi, kuuntele, keikistele elämälle.

Tärkeintä ei ole vauhti, kiire ja saavutukset. Tärkeintä on olla olemassa. Eikö vaan?

Kolumni on julkaistu alunperin 9.10.2019 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja.
Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com ja www.covis.fi.
Twitter: https://twitter.com/aikatranterhi
Facebook: https://www.facebook.com/aikatra/

 

Työpaikan henki ja kolme toivomusta

Eräänä päivänä, järkyttävän syysruuhkan keskellä, työpaikalle ilmestyi työpaikan henki. Se istahti Pekka Miklosen työhuoneen sohvalle katsomaan konttorin menoa ja meininkiä. Puhelimet värisivät ja pirisivät, paperipinot huojuivat pöydällä ja nitoja paukkui, klemmareita kului. Pekka Miklosen paita oli hiestä läikikäs ja hiukset liimaantuneet vasten märkää otsaa.

Työpaikan henki kertoi Pekka Mikloselle ilouutisen. Miklonen kuului niihin harvoihin ja valittuihin, joilla oli mahdollista esittää työpaikan hengelle kolme toivomusta. Hän saisi toivoa kolmea asiaa, jotka poistettaisiin työpaikalta, jotta työn tekeminen helpottuisi. Kaikki toiveet toteutettaisiin.

Mikä riemastuttava uutinen!

Asiakkaat, työkaverit ja deadlinet

Pekka Miklonen tiesi heti mitä pitäisi tehdä. Ensin hän poistaisi asiakkaat. Asiakkaat ovat hankalia, heillä on aina vaikeita kysymyksiä, he soittavat jatkuvasti, laittavat sähköpostia ja pommittavat viesteillä. He keskeyttävät työn tekemisen ja siihen keskittymisen tuskallisen usein. Ehdottomasti siis asiakkaat pois. Ja nopeasti.

Seuraavaksi Miklonen poistaisi työkaverit. Nuo oveenkoputtelijat ja viikonloppujuttuja kikattelevat ilmapiirin pilaajat. Juuri kun on päässyt kiinni työn flowhun tai hoksannut jostakin asiakasongelmasta jotakin, joku työkavereista koputtaa huoneen oveen ja käskee kahville tai lounaalle tai tulee kysymään ratkaisua johonkin ongelmaansa. Ja pahinta ovat ne loputtomat ”tiedätkö mitä tapahtui viime lauantaina” -jutut. Siinä jää taas omat tärkeät työtehtävät kesken ja ajatus katkeaa. Juu, kyllä. Työkaverit pois.

”Ensin hän poistaisi asiakkaat. Seuraavaksi hän poistaisi työkaverit ja sitten olisi syytä poistaa deadlinet.”

Kolmanneksi olisi syytä poistaa deadlinet. Joka ihmeen asialla kun on nykyään joku aikaraja, joka tietysti oli mielummin jo eilen kuin huomenna. Aina on kiire ja aikaa vastaan pitää taistella. Pitäisi saada tehtyä se ja se asia siihen ja siihen mennessä ja se ja se tyyppi tarvitsee sen ja sen paperin silloin ja silloin, jotta voi tehdä taas sitä ja sitä. Ei sellaista häsäämistä kukaan kestä. Jos joskus nyt saisi vain keskittyä ihan rauhassa siihen omaan hommaansa ja niihin omalle pöydälle kasaantuneisiin papereihin. Tehdä hommat valmiiksi sillä tavalla hiljakseen, niin että hyvä tulee. Että voisi olla omaan työhönsä tyytyväinen. Niinpä. Deadlinet pois.

Työpaikan henki kuunteli Pekka Miklosen vuodatusta ja nyökkäili ymmärtäväisesti tarinan edetessä. Lopuksi se vielä varmisti, että toivomukset varmasti olivat juuri niitä, joita Miklonen halusi. Juu kyllä kyllä, Miklonen nyökytti. Mitä muuta sitä stressaantunut työntekijä haluaisi kun rauhaa tehdä työnsä hyvin. Asia on sitten sillä selvä, työpaikan henki totesi. Se toivotti Mikloselle hyvää ja rauhallista loppuelämää ja lähti.

Ruuhka alkaa helpottaa

Heti jo seuraavasta viikosta alkoi Miklosen syysruuhka helpottaa. Hän ahkeroi aamusta iltaan ja pino pöydällä pieneni hitaasti mutta varmasti. Se toi lisää intoa ja iloa työntekoon. Sähköpostin perkaaminen eteni huippuvauhtia ja vastaajan viestit sai päivittäin purettua ja hoidettua samantien. Kaikkein mukavinta oli se, että työhön sai nyt keskittyä rauhassa, toiletissa pystyi käymään silloin kun oli tarvis, ja lounas- ja kahvitauot sujuivat leppoisasti lehtiä lukien ja eväitä syöden.

Vatsanpurut olivat nyt tyystin mennyttä aikaa. Elämä oli mallillaan. Työ oli merkityksellistä, asiakkaiden valitukset vähentyneet ja kaikenlaisten sotkuisen ongelmaselvittelyiden määrä suorastaan romahtanut. Oli selkeästi enemmän aikaa keskittyä työtehtäviin.

Pomo kävi kerran kuukaudessa kääntymässä konttorilla ja kysymässä kuulumiset. Silloin Pekka Miklonen aina muisti kiitellä työn järkeistämisen ja uudelleen organisoinnin vaikuttavuutta. Naapurihuoneen Elsa Kantokin oli alkanut ottaa työt rennommin. Silloin harvoin kun häneen törmäsi käytävällä, hän vain heilautti iloisesti kättään ja leimasi itsensä konttorilta ulos. Elsa oli siirtynyt lähes kokonaan etätöihin.

Toiveet toteutuvat

Viikot kuluivat, syksy vaihtui talveksi ja talvi kevääksi. Työpäivät olivat lyhentyneet samaan tahtiin kuin valon määrä lisääntyi. Yhtenä toukokuisena maanantaina Pekka Miklonen leimasi kellokorttinsa ja saapui töihin niin kuin aina ennenkin. Mutta silti mikään ei ollut niin kuin ennen.

”Oli hiljaista, rauhallista, keskeytymätöntä ja kiireetöntä. Nyt oli aikaa tehdä töitä. Kaikki hänen toiveensa olivat toteutuneet.”

Ketään muita ei ollut missään. Paperipinot pöydältä olivat kadonneet ja mapit täyttyneet talven pimeinä viikkoina. Arkisto oli viimeisen päälle hoidettu. Konttorin käytävät olivat tyhjät ja hiljaiset. Sähköposti ei enää kilkannut, puhelin ei pirissyt. Postia ei ollut tullut moneen kuukauteen. Kahvihetki ja lounastauko sujuivat omassa seurassa. Kukaan ei koputtanut oveen. Oli hiljaista, rauhallista, keskeytymätöntä ja kiireetöntä. Nyt oli aikaa tehdä töitä. Pekka Miklonen istahti työhuoneensa sohvalle ja huokaisi syvään.

Kaikki hänen toiveensa olivat toteutuneet.

Kolumni on julkaistu alunperin 28.8.2019 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja.
Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com ja www.covis.fi.
Twitter: https://twitter.com/aikatranterhi
Facebook: https://www.facebook.com/aikatra/

 

Huolityöskentelijän hallitut seikkailut

#Työntakana on kirjoitussarja, jossa eri alojen ihmiset kertovat työstään, työn tekemisestä, peruspäivästään ja ehkä hassuista sattumuksistaankin. Kukin omalla tyylillään. Kirjoittajat paljastavat mikä heitä työssään innostaa ja kiinnostaa, mistä he saavat intoa ja iloa ja mikä toisinaan harmittaa. #Työntakana tarjoaa mielenkiintoisia ”behind the scenes” -tarinoita. Tänään verhoa raottaa kouluttaja Tarja Seppälä.

 *****

Nyt loman jälkeen valmistauduin ensimmäiseen työmatkaani kouluttamaan toiselle kantille Suomea. Aamu kuluu valmistautuessa; viimesilaus esitykseen ja materiaalit pakaaseihin.

Yritän matkan aikana tavoittaa majoitusliikkeen edustajaa kertoakseni, että olen myöhään perillä. Puhelin kuuluu hälyttävän, mutta vastausta en saa. No, kokeilen hetken kuluttua uudelleen. Sama tulos, kukaan ei vastaa. Huoli herää. Mietin jo erilaisia yöpymisen vaihtoehtoja ja turvasuunnitelmaa, jos jokin menee vikaan.

tarja3png

Yöpymisen turvasuunnitelma kannattaa olla reissussa valmiina

Päästyäni viimein perille idylliseen majapaikkaani, respassa on ovi auki, muttei ketään vastassa. Huutelen, yskin ja huhuilen ja lopulta siirryn tiskin toiselle puolelle. Totean, että minulle on varattuna huone läheisessä rakennuksessa. Muutaman harha-askeleen jälkeen löydän niin huoneeni kuin oveen sopivan avaimen ja majoitun tyytyväisenä.

Yhtä tarinaa rikkaampana

Aamulla herään virkistyneenä ja olen valmiina päivän koitoksiin. Aamiaisella tapaan majapaikan emännän, joka on järkyttynyt ja äärimmäisen pahoillaan sattuneesta mokastaan. Samalla myös iloinen omatoimisesta asiakkaasta. Nautin maukkaan aamiaisen ja saan alennusta huonehinnastani, koska olen toiminut myös henkilökuntana. Tyytyväisyys on molemminpuolista. Starttaan ajoissa kohti koulutuspaikkaa ja aloitan uuden työpäiväni jälleen yhtä tarinaa rikkaampana.

Koulutuspäivä sujuu osallistujia kuunnellen ja teettäen heillä erilaisia tehtäviä. Aktiivinen joukko on läsnä kysellen ja peilaten omaa työtään päivän teemaan; arvostavaan vuorovaikutukseen. Päivän jälkeen pakkaan tavarani ja otan suunnan kohti kotia. Muutama puhelu ja pari kahvitaukoa auttavat minut turvallisesti kotiin.

Työnä haasteet ja huolet

Työni on huolien kohtaamista ja asiakkaiden kanssa ratkaisujen etsimistä, kannustamista ja tulevaan uskon luomista. Olen työskennellyt huolen kanssa koko työurani ja lopulta kymmenen vuotta sitten rohkenin ryhtyä yrittäjäksi. Epäilys ja huoli kalvoivat aloittaessani, mutta jo ensimmäinen vuosi vahvisti, että olen oikealla tiellä. Turvallisuutta kaipaavana toimin aluksi virkatyön ohella ja nyt viisi vuotta olen toiminut kokopäiväisenä yrittäjänä.

Työni on huolien kohtaamista ja asiakkaiden kanssa ratkaisujen etsimistä, kannustamista ja tulevaan uskon luomista.

Yrittäjänä työni koostuu kolmesta kovasta – kouluttamisesta, valmentamisesta ja työnohjauksesta. Vuosien saatossa olen saanut kuulla huolien uuvuttamien ihmisten toteavan “Kiitos, nyt olen jälleen vakaalla pohjalla jatkamassa omaa elämääni/ työtäni. Valoa on näkyvissä!” Siksi oli loogista käyttää yrityksen nimenä jo olemassa olevaa tarinaa.

Arvostuksen säihkettä

Kiitollisena pääsen kokemaan päivittäin hallittua seikkailua. Jos työtehtävä sinänsä on tuttu, on jokainen kohtaamani ihminen joka tapauksessa ainutlaatuisen päivänsä sankari ja minä pääsen osaksi tuota tarinaa.

Jokainen kohtaaminen on ainutlaatuinen.

Eräs opiskelijaryhmäni antoi päätepäivänämme kortin, jossa luki: ”Leave a little sparkle wherever you go.” Kortin kuvana oli jalkapohja, joka jätti jälkeensä säihkyviä kultahippuja. Opiskelijat totesivat arvokkaimmaksi opikseen, että jokainen voi luoda vuorovaikutukseensa pientä arvostavaa säihkettä.

Mitä sinun jalanjälkiisi jää?

*****

Tarja2

Jokainen kohtaaminen on ainutlaatuinen.

Tarja Seppälä on kouluttaja, valmentaja ja työnohjaaja.

Yritys: ValoaNäkyvissä Oy
Tarjan löydät myös Facebookista.

Heräätkö öisin murehtimaan?

Yle kyseli suomalaisilta, mitä he murehtivat herätessään yöllä. Vastauksia tuli tuhansia. Vastaajat kertoivat yöllä murehtivansa muun muassa työasioita, ihmissuhteita, tekemättömien asioiden listoja, ilmastonmuutosta, polttopuiden riittämistä tai kukkien kastelemista. Murehtimisen aiheita on siis laidasta laitaan.

Vuonna 2011 naisista 20 prosenttia kertoi nukkuvansa omasta mielestään liian vähän ja jatkotutkimuksessa heitä oli jo 25 prosenttia. Miehistä 16 prosenttia tunsi nukkuvansa aiemmin riittämättömästi ja vuonna 2017 heidän määränsä oli noussut jo 22 prosenttiin. Kuudessa vuodessa vähän nukkuvien yli 30-vuotiaiden määrä on lisääntynyt. Suunta on siis huolestuttava.

Päivällä varsin vähäpätöisiltäkin tuntuneet asiat saattavat paisua yöllä suuriksi möröiksi. Yön hiljaisilla hetkillä on taipumus nimittäin saada omat ajatukset kuulumaan kovemmin, kun päivän aktiviteetit eivät ole ajatuksia ”dumppaamassa”.

5 vinkkiä nukahtamiseen

Jos heräät satunnaisesti aamuyöllä murehtimaan asioita, ei kannata jäädä sänkyyn pyörimään. Kokeile vaikka seuraavia konsteja uudelleen nukahtamiseen. Itse käytän näitä kaikkia vaihtelevasti tilanteen ja fiiliksen mukaan.

  1. Tee hetki jotain muuta
    – juo lasi vettä tai maitoa
    – silitä koiraa tai kissaa
    – lataa kahvinkeitin aamuvalmiiksi tms. pientä
  2. Pidä pikahuolihetki
    – kirjaa ylös mitkä asiat nyt yöllä vaivaavat
    – mieti pari pientä asiaa, joita aiot huomisesta lähtien näille asioille tehdä
    – puhu itsellesi järkeä: nyt en voi näille asioille mitään
  3. Lue hetki jotakin kevyttä
    – lue kirjaa
    – selaile lehteä
    – ei älyhässäköitä!
  4. Kuuntele kuulokkeilla jotakin rentouttavaa
    ASMR (Aloita kokeilemalla vaikka jompaa kumpaa näistä suomalaisista videoista: Apua nukahtamisvaikeuksiin / Stressaako? )
    – rentoutusnauhoite
    – äänikirja, podcast
  5. Älä ota unesta ja nukkumisesta stressiä
    – laita silmät kiinni ja ajattele jotakin mukavaa
    – laita silmät kiinni ja keskity hengittämiseen  -> lepokin on tärkeää
    – nouse ylös, oli kello mitä tahansa -> aloita aamu aiemmin, seuraavana yönä saattaakin jo nukuttaa!

Terveisin,
– Terhi

 

 

Väärässä kuplassa

Unessa työpaikkani ihmiset riitelevät kovaäänisesti keskenään. En saa sanoista selvää, mutta käsien kiivaasta heilumisesta, vääntyneistä kasvoista ja kovasta metelistä ymmärrän, että jonkunsortin erimielisyys on meneillään. Tunnen kuitenkin itseni levolliseksi. Rakennan ison kuplan kiukkuisten ihmisten ympärille ja äänet vaimenevat. Työnnän käteni suoraksi eteeni ja siirrän kuplaa kauemmaksi itsestäni ja sanon ääneen: ”Tämä ei kosketa minua enää.” Kupla pienenee ja pienenee, sitten se katoaa.

Joskus voi jättäytyä myös asioiden ulkopuolelle, tehdä tietoisen valinnan olla ottamatta osaa. Itseään on lupa myös suojata.

Tuo kymmenen vuoden takainen uni vaikutti minuun aikoinaan kovasti. Se muistutti minua siitä, että kaikessa ei tarvitse olla mukana. Että kaikkea ei tarvitse sietää, kaikesta ei tarvitse ottaa stressiä tai ahdistusta. Joskus voi jättäytyä myös asioiden ulkopuolelle, tehdä tietoisen valinnan olla ottamatta osaa. Itseään on lupa myös suojata.

Kaikenlaiset ihmisten rakentamat näkemyskuplat ovat tänä päivänä kuuma puheenaihe. Kuplat nähdään usein pelkästään negatiivisina. Niillä lyödään ja ivataan, toista kehotetaan näkemään oikea todellisuus ja tulemaan ulos sieltä omasta kuplasta. Eri mieltä jostakin asiasta oleminen osoittaa selkeän erikuplaisuuden ja omaa kuplaa uhkaavan vääränlaisuuden. Kokonaiskuplaston hienous jää nahistelun jalkoihin.

Kaikki huutaa, kukaan ei kuule

Työelämässä ja työpaikoilla puhutaan kuplien sijaan usein klikeistä. Siitä, että rakennetaan esteitä eritavalla ajattelevien ihmisten ympärille ja pidetään muurit niin korkeina ja tiukkoina, että niitä ei voi ylittää. Syntyy ”me”- ja ”he”-jengit. Silloin ei enää jää tilaa keskustelulle, toisen kuuntelemiselle ja aidolle yhteistyölle.

Kun ”huutamisesta” tulee tapa,
kukaan ei enää kuule.

Vaikka ihminen onkin luonnostaan kaltaistensa seurassa viihtyvä laumaeläin, työpaikalle on kuitenkin tultu tekemään työtä, suorittamaan tiettyä tehtävää eikä pääasiallisesti luomaan ihmissuhteita tai laumautumaan. Työstä ja työntekemisestä, ratkaisujen etsimisestä ja parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen pääsemisestä on aina kyettävä puhumaan ja keskustelemaan asiallisesti – ilman piikittelyä tai ivallista vähättelyä. Kun ”huutamisesta” tulee tapa, kukaan ei enää kuule.

Enemmän iloa ja toivoa

Aikuisen ihmisen eloon ja oloon kuuluu taito säädellä itseään ja käytöstään ja huomata myös, milloin on hyvä antaa jonkun asian olla. Huomata se hetki, jolloin alituisella vatvomisella tai kärkkäillä mielipiteen ilmauksilla ei saavuteta mitään hyvää. Toisinaan on oikeasti hyvä rakentaa itselleen sellainen turvakupla, jonka voi ainakin hetkeksi laittaa sivuun ja todeta: ”Tähän en lähde nyt mukaan. Tähän en suostu.”

Leppeänä kesäiltana näen lapsen puhaltamassa pihalla saippuakuplia. Kirkkaat, erikokoiset ja eri väreissä väreilevät kuplat lepattavat hetken pienen puhaltajan yllä ja sitten osa niistä hajoaa ja osa lentää pois pienentyen lopulta näkymättömiin.

Ehkä me aikuisetkin voisimme yrittää tehdä kuplistamme yhtä kauniita, keveitä ja läpinäkyviä. Ehkä saisimme pakattua niihin enemmän iloa, toivoa ja lentämisen uskoa, leikkisyyttäkin. Aloittaisimmeko jo tänään?

Kolumni on julkaistu alunperin 12.6.2019 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja.
Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com ja www.covis.fi.
Twitter: https://twitter.com/aikatranterhi
Facebook: https://www.facebook.com/aikatra/

 

Parempaa hoitoa, parempaa toimintakykyä

#Työntakana on kirjoitussarja, jossa eri alojen ihmiset kertovat työstään, työn tekemisestä, peruspäivästään ja ehkä hassuista sattumuksistaankin. Kukin omalla tyylillään. Kirjoittajat paljastavat mikä heitä työssään innostaa ja kiinnostaa, mistä he saavat intoa ja iloa ja mikä toisinaan harmittaa. #Työntakana tarjoaa mielenkiintoisia ”behind the scenes” -tarinoita. Tänään verhoa raottaa työyhteisöjen kehittäjä Henna Laukka.

 *****

Työllistän itseni työyhteisöjen kehittäjänä, kuten olen tehnyt jo 12 vuotta. Ensisilmäyksellä tarinani näyttää alanvaihtajan matkalta. Itse näen siinä pitkäjänteisen polun sosiaali- ja terveydenhuollon toimijana.

Arvona hyvinvoinnin lisääminen

Aloitin sairaanhoitajan opinnot 1996 ja valmistuin vuosituhannen vaihteessa. Jo valmistuessani tiesin, että tämä ei olisi ”eläkevirkani”. Hoitotyössä oli tähtihetkiä, ja vaikka yksittäiselle potilaalle työni oli vaikuttavaa, omalle kunnianhimolleni se ei riittänyt. Työssä oli kehitettävää, johon sairaanhoitajan sijainen ei päässyt käsiksi.

Opinnot Turun Kauppakorkeakoulussa aloitin 2003. Pääaineenani oli johtaminen ja organisointi ja sivuaineena yrittäjyys. Yrittäjyyden tuoma vapaus siinsi ajatuksissa jo tuolloin. Moni kohotteli yllättyneenä kulmiaan alanvaihdokselle. ”Eikö mene aika kauas hoitotyöstä?” Ei oikeastaan. Hyvinvointi oli koko ajan arvo, jota sain toteuttaa. Johtamisen työkaluja oppiessani koin saavani paremmat mahdollisuudet lisätä hyvinvointia. Organisaatioiden ja työyhteisöjen kautta työni vaikuttaisi laajemmin kuin yksittäisten potilaiden kanssa.

”Ensisilmäyksellä tarinani näyttää alanvaihtajan matkalta. Itse näen siinä pitkäjänteisen polun sosiaali- ja terveydenhuollon toimijana.”

Oman yritykseni perustin vappuna 2007. Kauppatieteen lopputyöni olin tehnyt hiljaisesta osaamisesta ja ikäjohtamisesta – terveydenhuoltoalalla. Valmistumiseni jälkeen olin henkilöstöhallinnon tehtävässä henkilöstövuokrausyrityksessä, sotesektorin sijaisia etsien. Oman yritykseni asiakkaat olivat tavallisimmin kuntasektorin toimijoita ja sote vilahteli taustalla vähän väliä. Opiskelin myös johdon työnohjaajaksi ja NLP Traineriksi.

Henna ja meri

Hoitotyön missio kirkkaaksi

Vuonna 2016 jokin loksahti uudelleen. Seurasin isäni sairastumista ja sairaalajaksoja. Yhtäkkiä huomasin hakeutuneeni opiskelemaan YAMK -tutkintoa kuntoutuksen ohjelmaan. Jälleen oma tähtäimeni oli hoitotyön ja sotetyöpaikkojen kehittämisessä.

Voisiko hoitotyön osaamisen järkevää käyttöä olla se, että samalla kun potilaan tilaa tutkitaan tai hänen sairautensa saa hoitoa, myös hänen yleistilansa ja toimintakykynsä vähintäänkin pysyisi samana, mielellään paranisi? Tällä tarkoitan toimintakyvyn palautumista sille tasolle, jolla se oli ennen sairaalareissuun johtaneen sairauden tai vamman ilmaantumista. Mitä tällaisen mission omaksuminen vaatisi moniammatilliselta työyhteisöiltä? Entä johtamiselta?

”Voisiko hoitotyön missio olla se, että samalla kun potilaan sairaus saa hoitoa, hänen yleistilansa ja toimintakykynsä pysyisi vähintäänkin samana, mielellään paranisi?”

Ura itseni työllistäjänä on ollut huikea matka. Onneksi kuljettavaa vielä riittää, sillä töitä on paljon. Hoitotyö kehittyy laukka-askelin. Organisaatiot ja johtaminen ovat monessa työpaikassa jähmeämpiä. Poliittinen ympäristö ja suuret linjat ovat myllerryksessä.

Kaiken tämän keskellä parempi toimintakyky on minun ohjenuorani. Niin työntekijöiden toimintakyky työyhteisöissään, kuin heidän asiakkaidensa toimintakyky sotepalvelujen käytön jälkeen.

*****

Henna_työntakana

Hyvinvoinnin ja toimintakyvyn tukeminen sotekentällä on tärkeää

Henna Laukka on työyhteisöjen kehittäjä, sote-alan visionääri ja yrittäjä.

Yritys: Koivulaukka Oy
Hennan löydät myös LinkedInistä.

Uusi näkökulma vai väärä mielipide?

Kuinka monta kertaa olet kuullut itsesi sanovan, että olet avoin kaikelle uudelle ja haluat ehdottomasti saada uusia näkökulmia ja oivalluksia työhösi ja työtapoihisi? Tai kuinka monta kertaa olet ollut sivustaseuraajana tai peräti itse osallisena kiihkeässä kiistelyssä, jossa väittelyn osapuolilla on erilainen näkemys työntekemisen tyyleistä tai suhtautumisesta asioihin ja niiden tärkeysjärjestykseen? Entä kuinka monesti olet huomannut pyrkiväsi käännyttämään työkaveriasi liki keinolla millä hyvänsä oman oikean näkemyksesi kannalle, jotta toinen ymmärtäisi päästää irti omasta väärästä mielipiteestään?

Aivan. Kuulostaa siis tutulta. Sanomme kyllä kaipaavamme asioihin uutta näkökulmaa, mutta emme kestä erilaisia mielipiteitä. Ja niissä kuitenkin piilee aina se uuden oppimisen mahdollisuus.

Elefantti ja sokeat miehet

Tarina kertoo, kuinka viisi sokeaa miestä halusi selvittää minkälainen eläin elefantti oikein on. Jokainen heistä asettui eri puolille elefanttia ja koetti tunnustelemalla selvittää tuon ison olennon olemusta. Eräs miehistä totesi kärsää koskiessaan, että elefantti on kuin lämmin, notkea ja rosoinen letku. Toisen mielestä elefantti taas oli kuin paksu ja teräväkärkinen keihäs, ainakin kun syöksyhammasta tunnusteli. Kolmas miehistä siveli elefantin jalkaa ja totesi elefantin olevan kuin tukeva ja paksu pylväs. Neljäs miehistä taas piti häntää kädessään ja pohdiskeli elefantin olevan kuin vahva ja paksu köysi. Viides miehistä sen sijaan kummasteli muiden vääriä näkemyksiä. Hän päästi käsistään eläimen ison korvan ja totesi elefantin olevan kuin suuri nahkainen kaalinlehti. Ja se on varma se.

Noiden tarinassa seikkailevien viiden sokean miehen kokemukset elefantista tuovat oivallisesti esille sen mitä tapahtuu, kun tutkimme jotakin asiaa vain omista lähtökohdistamme. Keskustelun kohteena oleva aihe saattaa mielessämme hahmottua aivan eri tavalla suhteessa muiden kokemuksiin, vaikka puhummekin samasta asiasta. Jokainen on silloin samaan aikaan sekä oikeassa että väärässä. Kaikilla on kuitenkin tietoa vain yhdestä osasta suurempaa kokonaisuutta.

Omasta näkemyksestä tiukasti kiinni pitäminen vie usein mahdollisuuden oppia uutta ja kehittyä.

Kokonaisuudet hahmottuvat helpommin, kun pelkän oman argumentoinnin sijaan annamme tilaa myös toisten aidolle kuuntelemiselle ja yritämme katsoa asioita toisen näkökulmasta. Edellisessä elefantti-esimerkissä miesten ymmärrys olisi laajentunut, jos he olisivat vaihtaneet paikkaa, siirtyneet hieman ja tunnustelleet jotakin toista kohtaa elefantista. Ehkäpä olisi kannattanut jopa kiertää koko elefantti.

Omasta näkemyksestä tiukasti kiinni pitäminen vie usein mahdollisuuden oppia uutta ja kehittyä. Omia mielipiteitään ja uskomuksiaan kannattaa aina haastaa ja laajentaa näkökulmaansa. Ja hyväksyä tämä kehityksen mahdollisuus paitsi itsessä myös muissa ihmisissä.

Yhteisen ymmärryksen etsiminen

Työelämässä on tärkeää etsiä yhteistä ymmärrystä, yhteistä tapaa toimia ja tehdä. Kaikesta emme ole samaa mieltä, toisinaan sekin täytyy vain hyväksyä. On hyvä myös tunnistaa ja tunnustaa se tosiasia, ettei maailma pyörikään vain minun totuuksieni ympärillä. Kiistelyn ja eipäs-juupas-keskustelun sijaan kannattaa kääriä hihat ja alkaa aktiivisesti toimia yhteisen ymmärtämisen eteen. Ryhtyä etsimään edes niitä pieniä hyvän tuikahduksia, miettiä enemmän sitä, mikä meitä yhdistää, kuin sitä mikä ei. Keskittyä siihen, mille voimme tehdä jotakin. Moni asia muotoutuu silloin helpommaksi ja keveämmäksi kantaa.

Tärkeää ei ole oikeassa oleminen tai väärässä olemisen kumoaminen, vaan yhdessä tekeminen ja yhteiseen tavoitteeseen kurkottaminen.

Sanotaan, että laiha sopu on aina parempi kuin lihava riita. Riidan ja energiaa vievän nahistelun saa aikaiseksi kuka vaan ja melkein mistä vaan, mutta sovun ja yhteistoiminnan rakentaminen vaatiikin jo hitusen enemmän panostusta, kuten

  • kykyä kuunnella
  • halua ymmärtää
  • tahtoa nähdä hyvä
  • rohkeutta oppia uutta
  • taitoa toimia yhdessä.

Tärkeää ei ole oikeassa oleminen tai väärässä olemisen kumoaminen, vaan yhdessä tekeminen ja yhteiseen tavoitteeseen kurkottaminen. Sillä tavoin saamme myös niitä usein kaipaamiamme uusia näkökulmia ja oivalluksia työtämme ja elämäämme rikastuttamaan.

Kolumni on julkaistu alunperin 17.4.2019 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.