Kolmenkymmenen sekunnin kohtaaminen

Muutama syksy sitten minulla oli probleema. Tuona alituiseen sadetta vihmovana synkkänä syksynä byrokratia, jonotusmusiikki ja saman asian uudestaan ja uudestaan selittäminen tulivat kovin tutuiksi jutuiksi.

Ehkä probleema oli alun perin ollut aika pieni, mutta matkan varrella se kasvoi isoksi möröksi. Minua oli asiani kanssa ohjattu useita kertoja henkilöltä toiselle ja olin tullut näpytelleeksi puhelinnumeron jos toisenkin. Aikaa oli mennyt matkustamiseen, tapaamisten järjestelemisiin, palavereihin, sähköposteihin, selvityksiin, kopioihin, skannauksiin. Mutta ei. Asia ei edennyt suuntaan jos mihinkään. Kuluttavinta oli kuitenkin se, että minä koin huutelevani yksinäni tuuleen.

Aloin olla jo aika kiukkuisen epätoivoinen ja kypsä heittämään koko asian sikseen. Luopumaan koko taistelusta. Tartuin luuriin kuitenkin vielä kerran. Ja silloin se ihme tapahtui.

Ihminen puhelimessa

Näpyttelin kotisohvan pohjalla varmaan sadatta uutta puhelinnumeroa. Tällä kertaa puhelimesta ei alkanutkaan kuulua jonotusmusiikkia vaan siihen vastasi aivan oikea, elävä ihminen. Kahvi tirsui ulos nenästäni silkasta hätkähdyksestä. Hyvin väsyneestä ja taisteluvalmiutta narisevasta äänestäni huolimatta, luurin toisessa päässä oleva ihminen oli vieläpä ihan ”zen”.

”Luurin toisessa päässä oleva ihminen ei luvannut minulle ruusutarhaa tai kymmentä hyvää ja kaunista, mutta hän tarttui heti asiaani.”

Tämä ihminen isolla i-kirjaimella kuunteli rauhassa asiani ja esitti sen jälkeen pari tarkentavaa kysymystä, joihin oli helppo vastata lyhyesti. Kysymyksistä päättelin, että hän oli heti hoksannut ongelmani. Tämä luurin toisessa päässä oleva ihminen ei luvannut minulle ruusutarhaa tai kymmentä hyvää ja kaunista, mutta hän tarttui heti asiaani. Hartiani laskivat puoli metriä. Uskalsin jopa tuulettaa sisäisesti. Aivan pikkuisen.

Kun puhelu oli päättynyt, oloni oli hämmentynyt. Aivan kuin tuulimyllyjä vastaan taistelu olisi ainakin hetkellisesti laantunut. Kuin myrsky olisi tauonnut, puut lakanneet suhisemasta ja vapauttava tyhjyys täyttänyt ilmatilan. Aivan kuin aika olisi kadonnut jonnekin. Vielä enemmän hämmennyin, kun vilkaisin kännykkäni puheluaikalaskuria. Puhelu oli kestänyt noin kolmekymmentä sekuntia.

Mitä oikein tapahtui?

En tiedä mitä ihmettä tapahtui. Ehkä olin tässä omassa keississäni lukemattomien asiaan liittyvien vaiheiden ja kohtaamisten aikana oppinut jo kiteyttämään sanomani ja keskittymään olennaiseen. Ehkä puhelimen toisessa päässä sattui olemaan juuri tämän tietyn asian asiantuntija tai ehkäpä epätoivoinen ääneni oli vain niin sydäntäriipaiseva. Tai ehkä puhelimen toisessa päässä olevalla ihmisellä oli vain hiljainen hetki työmaalla. Tai jospa aika oli vain vihdoin kypsä pienelle nytkähdykselle.

”Toisinaan lyhytkin hetki saattaa olla pitkässä prosessiketjussa juuri se puuttuva pelastusrengas, jolla yksi ihminen jonakin alituiseen sadetta vihmovana synkkänä syksynä saatetaan pelastaa.”

Ei asiani toki tuossa lyhyessä puhelussa vieläkään ratkennut, vaan se vaati vielä monta muutakin puhelua, kohtaamista ja yhteydenottoa. Mutta ensimmäistä kertaa kuitenkin hommat liikahtivat hitusen eteenpäin ja vyyhti alkoi vähän kerrassaan selvitä. Myös tunne omasta kyvykkyydestäni hoitaa asioitani alkoi palautua käsi kädessä yleisen ihmiseen uskomisen kanssa.

Ja vaikka tarinan loppu ei ollutkaan sitten aivan sellainen kuin olisin toivonut, tarina saatiin kuitenkin päätökseen ja pois päiväjärjestyksestä painajaisia aiheuttamasta ja yöunia viemästä.

Puuttuva pelastusrengas

Jokainen meistä kokee toisinaan työssään ja muussa elämässään, ettei ole tarpeeksi aikaa hoitaa kaikkia asioita. Kun on kiireinen, ei kerkeä huomioida toista ihmistä ja hänen asiaansa niin hyvin kuin omasta mielestä pitäisi ja mihin oikeasti kokisi pystyvänsä. Mutta entäpä jos läheisillemme, kollegoillemme, asiakkaillemme, vastaantulijoille, kylänmiehille ja -naisille riittäisi vähempikin kuin asioiden tuntikausia vatvominen? Kuten esimerkiksi se hyvin ja arvostavasti käytetty kolmenkymmenen sekunnin kohtaaminen?

Siinä ajassa ei kieltämättä kyllä maailmaa saada valmiiksi eikä kaikkea pelastettua. Mutta toisinaan tuo lyhytkin hetki saattaa olla pitkässä prosessiketjussa juuri se puuttuva pelastusrengas, jolla yksi ihminen jonakin alituiseen sadetta vihmovana synkkänä syksynä saatetaan pelastaa.

*****
Kolumni on julkaistu alunperin 29.8.2018 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.

Mainokset

Muutoksessa tiedottaminen punnitaan

Aloitan monesti uuden työnohjauksen tai valmennusryhmän kanssa siitä, että keräämme yhteen kaikki työyhteisössä sillä hetkellä mietityttävät, huolestuttavat tai keskustelua vaativat asiat. Jokainen ryhmäläinen ottaa tähän osaa ja tuo pöydälle omat ajatuksensa.

Rakennamme yhteisen reissumme aluksi ikään kuin nurinkurisen Pandoran lippaan, jossa otamme kiinni kaikki jo vapaana ja villinä viilettävät ”vitsaukset” ja vangitsemme ne lippaaseen rauhoittumaan. Siellä ne ovat turvassa ja hyvässä tallessa myöhemmin yksitellen hallitusti esiin otettavaksi ja käsiteltäväksi, eikä niitä tarvitse silloin enää joka mutkassa työyhteisön arjessa vatkata.

Näissä Pandoran lippaissa lymyää hyvin usein myös työelämän epävarmuuden tuska.

Epävarmuus aiheuttaa ahdistusta

Tänä päivänä työpaikoilla on paljon tiukkoja ja haastavia muutostilanteita, jotka aiheuttavat työntekijöiden kesken kihinää ja kuhinaa. Kahvipöytäkeskustelut roiskahtelevat ja käytävillä kuiskaillaan salaa. Työntekijät luulevat, tulkitsevat ja hämmästelevät. Pelkäävät kaiken keskellä pahinta ja keksivät mielessään hirvittävimmät kauhuskenaariot mitä maa päällään kantaa ja mihin mielikuvitus vain suinkin riittää. Rikkinäisen puhelimen rimpauttelu lisääntyy, klikkijengejä syntyy ja työkaverin kyttäämisestä tulee päivittäistä kauraa. Kyynärpäiden jäljet kylkiluissa ja kyräilyjoukkohysteria lisääntyvät, mutta työntekemisen into senkun vähenee.

Suurin ahdistuksen ja sekasorron aiheuttaja tuntuu olevan jatkuvasti vellova ja vanuva epävarmuus. Tietämättömyys siitä, mitä tapahtuu tai ei tapahtu. Miten pitää toimia tai ei pidä. Milloin saadaan lisätietoa tai ei saada. Hyssyttely ja tunteiden sekä avoimen keskustelun tukahduttaminen aiheuttavat työntekijöissä pelkoa, paniikkia ja unettomia öitä.

Moni työntekijä kokee työkenttämyllerrysten äärellä suurta huolta toimeentulostaan, tulevaisuudestaan, perheestään ja elämästään. Ja moni on myös kokenut, että esimiehet ja pomot eivät tällöin katso työntekijöitä kasvoihin vaan katoavat tiukan paikan tullen varjoihin.

Pomo ei saa juosta karkuun

Työpaikat ovat pullollaan hienoja viestintäohjeistuksia, toimintaprosesseja ja hierarkiakaavioita haastavissa tilanteissa tiedottamista ja toimimista varten. Muutostilanteissa työntekijöiden tiedon saanti silti jostain syystä usein ontuu, kohtaamista ei tunnu tapahtuvan riittävästi ja ammatillisen arvottomuuden tunne alkaa nostaa päätään.

Kun työntekijöitä kuuntelee ja kentän ilmapiiriä vähän haistelee, nousee esiin muutama pomoille suunnattu vinkki, joilla työntekijän olotilaa voi helpottaa muutos- ja tiedotustilanteissa:

1. Kerro muutostilanteesta mahdollisimman pian
Muutostilanteista pitää kertoa työntekijöille niin nopeasti, avoimesti ja rehellisesti kuin se vain suinkin on mahdollista. Jos kaikesta ei voi vielä kertoa, niin aina voi kertoa juuri sen: kaikkea ei voi vielä kertoa, koska neuvottelut ovat kesken, liikesalaisuus sitoo, asiassa on kolmansia osapuolia tai muuta sellaista, mutta että lisätietoa seuraa heti kun sitä on jaettavaksi. Ja sitten myös toimitaan niin kuin on luvattu. Tieto lisää hyvin usein työntekijöiden turvallisuudentunnetta. Myös tieto siitä, että tietoa tulee, sitten kun sitä on.

2. Kohtaa työntekijä aidosti
Työntekijä tulee kohdata henkilökohtaisesti, ei sähköpostilla, pelkillä joukkokokouksilla tai varsinkaan tekstiviestillä. Kuunteleminen ja kuuleminen on tärkeää. Aikaa tulee antaa myös tunteille ja kysymyksille ja asioihin pitää voida palata kun ensishokki on ohi. Huonot uutiset tulisi kertoa suoraan eikä jättää niihin tulkinnanvaraa. Tämä mahdollistaa sen, että ihmiset voivat oikeasti pohtia työtään ja tulevaisuuttaan jo eteenpäin ja ryhtyä tarvittaessa miettimään myös uusia ratkaisuja.

3. Älä tiedota perjantaina
Isojen uutisten kertomista tulisi välttää viikonloppua vasten, juuri ennen kesälomakauden alkamista tai joulun alla. Tällainen toiminta vaikuttaa siltä, kuin johto ”juoksisi karkuun” ratkaisujaan eikä ole valmis kohtaamaan työntekijöidensä luonnollisia ensireaktioita. Luottamusta herättävä on se esimies, johtaja tai firman pomo, joka asettaa itsensä rohkeasti alttiiksi ja uskaltautuu avoimeen keskusteluun työntekijöidensä kanssa tiukoissakin tilanteissa.

Työntekijöiltä tulleet vinkit eivät ole rakettitiedettä tai ydinfysiikkaa. Niissä lepää vieno pyyntö toisen ihmisen huomioimisesta, arvostuksen osoittamisesta ja aidosta kohtaamisesta.

Toivo ei lähde minnekään

Viimeisellä tapaamiskerralla ryhmän kanssa avaamme nurinkurisen Pandoran lippaamme ja hävitämme taivaan tuuliin viimeisenkin vitsauksen. Sinne lehahtaa myös epävarmuuden tuska. Lippaan pohjalle jää vain hymyilevä toivo. Se ei lähde minnekään.

Sillä loppujen lopuksi jokaisen lippaan ja laatikon pohjalle jää toivo. Toivo siitä, että opimme virheistämme ja haluamme pyrkiä parempaan. Uskomme hyvään ja katsomme rohkeasti eteenpäin. Emme juokse karkuun vaikeuksia, vaan kohtaamme ne pystypäin. Arvostaen ja kunnioittaen toisiamme. Niin pomona kuin duunarinakin. Ihmisinä.

”Kaikki lähtee ihmisten henkilökohtaisesta kohtaamisesta, rehellisyydestä ja avoimuudesta. Kaikki muu kyllä siitä sitten sujuu”, sanoi eräs ryhmäläinen.
Ja oikeassa taisi olla.

*****
Kolumni on julkaistu alunperin 30.5.2018 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.

Kiireadrenaliini ja kehohoppuisuus – tunnistatko itsesi?

Tapaan työkentällä jatkuvasti kiireestä ja hopusta ahdistuneita ihmisiä, jotka kokevat riittämättömyyden ja osaamattomuuden tunteita työssään. Juuri sen kiireen ja hopun takia.

Lukemattomia tarinoita olen kuullut myös siitä, kuinka työelämän kiire pikkuhiljaa valtaa tilaa myös vapaa-ajalta. Se aivan kuin liukuisi sinnekin, levittäisi ovelasti lonkeroitaan. Yht´äkkiä sitä huomaa ajattelevansa työtä silittäessä, autoa ajaessa, ennen nukkumaanmenoa. Työn jumit ja tiukkatahtisuus jäävät päälle kaikessa mitä vapaallakin tekee. Ja lopulta sitä saattaa herätä klo 03.30 hikisenä lakanoihin kietoutuneena ja pelätä kaikkia niitä asioita, jotka voi tulevana työpäivänä mokata tai vatkata mielessään kaikkia niitä työtehtäviä, jotka on unohtanut tehdä tai jotka ainakin pelkää unohtavansa tehdä.

Aivojen työmuisti ei enää yksinkertaisesti riitä ja kovalevykin alkaa olla täynnä. Vaihtoehdoiksi jää buuttaaminen, uusien ulkoisten levyjen hankkiminen tai turhien tiedostojen pois siivoaminen.

Been there, done that

Olen itsekin käynyt tuon lävitse. Ja muistan vielä hyvin ne hetket, kun tuntui siltä, että mitään ei kerkeä tekemään kunnolla, kaikki meinaa unohtua ja elämä tuntuu vain silkalta suorittamiselta.

Merkit olivat olleet ilmassa jo pitkään, mutta itselläni ei sitten kuitenkaan riittänyt huomiokyky, ymmärrys eivätkä voimat kierteen katkaisemiseen. Sillä silloin kun on oikein kova etukeno, on parempi juosta yhä vain kovempaa, jotta ei kaadu. Eikö niin? Niin minä ainakin tein. Hoin vaan jatkuvasti itselleni, että kyllä minä pystyn, vielä hetken jaksan, kyllä tästä selvitään, vähän vielä pinnistän, jaksaajaksaa!!

Kunnes henki ei enää meinannut kulkea. Silloin oli pakko pysähtyä.

Minun olisi pitänyt tehdä sille ”elämän suorittamiselle” jotakin jo paljon paljon aiemmin. Ehkä olisin noina hoppuvuosina kaivannut sitä, että joku olisi sanonut minulle aivan suoraan, että nyt menee Terhi liian lujaa, höllää vähän. Minun olisi pitänyt osata pysähtyä. Arvioida tilanne kriittisesti. Miettiä mitä oikeasti haluan ja mitä en. Miettiä mistä voisin luopua ja missä kaikessa minun ei todellakaan tarvitse olla mukana.

Kiireadrenaliini jyllää kehossa

Siinä vaiheessa kun seinä tuli vastaan ja oli pakko pysähtyä, kehollani meni jo valtavan kauan aikaa päästä eroon siihen vuosia pakkautuneesta kiireadrenaliinista. Siihen meni vuosia. Mutta vähän kerrassaan, pienin askelin pääsin kuitenkin adrenaliinista eroon ja pohdiskelin ajankäyttöäni täysin uudesta vinkkelistä.

Kun oma olotilani oli sitten alkanut helpottaa, minussa syntyi halu olla tukena ja apuna niille ihmisille, jotka kävivät läpi samaa kuin minä aiemmin. Ajattelin, että että voisin omalla tarinallani vaikuttaa siihen, ettei kaikkien etukenossa kulkevien tarvitsisi muksia itseään joka kuopan kautta, että voisin valaa rohkeutta ja uskoa myös niihin tilanteisiin kun ollaan jo kuopassa: kyllä sieltä pääsee ylös!

Siksi kirjoitan tästä.
Siksi olen täällä, tässä ja nyt.

– Terhi
www.aikatra.com
terhi@aikatra.com

kiireinenihminen

Pukuompelija löysi paikkansa

#Työntakana on kirjoitussarja, jossa eri alojen ihmiset kertovat työstään, työn tekemisestä, peruspäivästään ja ehkä hassuista sattumuksistaankin. Kukin omalla tyylillään. Kirjoittajat paljastavat mikä heitä työssään innostaa ja kiinnostaa, mistä he saavat intoa ja iloa ja mikä toisinaan harmittaa. #Työntakana tarjoaa mielenkiintoisia ”behind the scenes” -tarinoita. Tänään verhoa raottaa pukuompelija Tuija Palm.

*****

Eräs maanantai

Avaan työpaikkani oven kello kahdeksalta aamulla. Nenään osuu kirjojen ja hirsitalon ihana tuoksu. Kävelen nukkuvan kirjakaupan läpi takahuoneeseen, omaan työtilaani.

Laitan musiikkia soimaan ja keitän kahvia. Luen sähköpostit, tarkistan yrityksen instan ja facebookin. Vastaan sähköposteihin ja julkaisen joka maanantaisen some-päivitykseni. Tarkistan että vaateliikkeeni on asiallisessa kunnossa ja imuroin lattian. Katson työlistan läpi ja alan leikkaamaan tulevan päivän töitäni valmiiksi ja kasaan kangaspinon ompelukoneeni viereen.

Kello on kymmenen ja kirjakauppa aukeaa. Siinä samalla aukeaa minunkin liikkeeni kirjakaupan perällä.

Päivä kuluu yhdessä hujauksessa. Ompelen tuotteet kasaan ja palvelen samalla asiakkaita. Loppupäivästä pakkaan verkkokaupan lähtevät paketit ja vien paketit postiin.

Illalla lasten nukahdettua jää vielä aikaa tuotesuunnitteluun. Istun sohvan kulmassa teekupin, luonnoslehtiön ja kynän kanssa. Rakastan tuotesuunnittelua ja mahdollisuuksien pohdiskelua.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Miten tähän päädyttiin?

Elämä on niin jännittävää, koskaan ei tiedä mistä itsensä löytää.

Olen aina ollut utelias luonteeltani ja melko levotonkin. Kesti kauan aikaa löytää se oma paikkani missä viihdyn ja maltan ”asettua aloilleni”.

Omaksi yllätyksekseni löysinkin sen pikkuisesta kylästä, Sysmästä. Muutin kaupungista maalle, sen enempiä miettimättä.

”Onhan tämä vähän hullunhommaa, mutta todella koukuttavaa ja palkitsevaakin.”

Pian kuitenkin huomasin kuinka rajallinen valikoima täällä Sysmässä on töiden suhteen. Olin juuri valmistunut pukuompelijaksi ja halusin hyödyntää taitojani jotenkin.

Kävin yrittäjyyskurssin. Sen innoittamana pistin yritykseni pystyyn nimellä Ompelimo Tiitu. Ompelin mittatilaustöitä ja tein korjausompelua. Ikuinen korjausompelu alkoi kuitenkin kyllästyttää ja haaveilin omasta mallistosta.

Myöhemmin vaihdoin nimen Palmiinaksi. Silloin myös toimenkuvani muuttui ja keskityin omaan tuotemallistoon.

Haaveet pitävät elossa

Onhan tämä vähän hullunhommaa, mutta todella koukuttavaa ja palkitsevaakin.

Pidän siitä että saa olla luova, koskaan ei tiedä mitä seuraavaksi keksii tai minne tämä tie vie. Työ ei ole tylsää, eikä saman jauhamista.

Olen luonteeltani sellainen haaveilija ja yksi haaveistani onkin, että voisin jonakin päivänä keskittyä etupäässä tuotesuunnitteluun, tuotteiden myyntipuoleen ja markkinointiin. Haaveilen, että olisi varaa teettää ompelu alihankintana Suomessa.

”Kaikilla pitäisi olla haaveita ja joskus myös sitä rohkeutta lähteä tavoittelemaan niitä.”

Haasteita on vielä paljon. Se että työn saisi todella kantamaan hedelmää ja ettei jokaista penniä tarvitsisi venyttää. Suunta on kuitenkin oikea ja olen toiveikas, asioilla on tapana järjestyä.

Haastavinta työssäni on löytää rahoitus uusiin materiaaleihin ja suunnitelmien toteuttamiseen. Tämä kun ei ole mikään edullinen ala.

Minulle on tärkeää tukea kotimaista työtä. On myös tärkeää, että me tukisimme toinen toisiamme yrittäjinä. Haluan uskoa siihen, että jos teemme kaikkemme pitääksemme työpaikkoja pystyssä, kenties joskus meillä olisi myös vähemmän työttömiä ja useampi meistä voisi tehdä työkseen sitä mitä rakastaa.

Koska minulla on verkkokauppa, työ ei rajoita liikkumista muualle. Pidän ajatuksesta, että voimme perheen kanssa ottaa ja lähteä jonnekin jos siltä tuntuu. Ja kukapa ei haaveilisi siitä että pystyisi asumaan vaikkapa vuoden loskaisimman ajan jossain lämpimässä.

Mielestäni haaveilu on tärkeää, se pitää ainakin minut elossa ja liikkeessä. Kaikilla pitäisi olla haaveita ja joskus myös sitä rohkeutta lähteä tavoittelemaan niitä.

*****

sdr

Haaveet saattavat toteutua, kun niitä lähtee rohkeasti tavoittelemaan

Tuija Palm on tuotesuunnittelua rakastava pukuompelija.

Yritys: Palmiina
Palmiinan löydät myös Facebookista.

 

Ei työtä vaan elämää varten

”Hei, sun pitää nyt oikeesti pitää parempaa huolta itestäs, et jaksat töissä paremmin!” ”Tiedän, mut mä oon niin väsynyt, et en vaan jaksa. Kuhan raahaudun päivä kerrallaan…”

Tämä kuulemani junakeskustelun pätkä teki surulliseksi. Jäin pohtimaan, että mitä varten meidän tulisi yleensäkin pitää itsestämme huolta. Itseämmekö varten? Läheisiämme varten? Työtämme varten? Oma ajatukseni on, että itsestä ei kuulu huolehtia sen vuoksi, että jaksaisimme työssämme paremmin vaan siksi, että meidän tulee pitää huolta omasta ainutkertaisesta ja ainutlaatuisesta elämästämme, jonka olemme lahjaksi saaneet.

Monesti tunnemme työelämän hopun, kiireen ja jatkuvan muutoksen ja uuden opettelun keskellä riittämättämyyden ja huonommuuden tunteita. Koemme, että emme kerkeä tekemään asioita niin hyvin kuin toivoisimme ja haluaisimme. Saatamme tuntea myös voimattomuutta, väsymystä ja jopa kyllästymistä siihen, että mihinkään ei tunnu voivan vaikuttaa. Elämä on vain aamusta iltaan kiirettä, juoksemista ja päivästä toiseen raahautumista. Lähdemme töistä väsyneenä kotiin ja palaamme väsyneenä takaisin töihin.

Työelämä ei kuitenkaan ole koko elämä. Työelämä on vain osa elämää, osa suurempaa kokonaispakettia. Jos töissä on kiire, kotona ja vapaalla ei tarvitse olla. Rennompaa ja kiireettömämpää työelämää voi kokeilla lähestyä uudesta kulmasta: rennomman, kiireettömämmän ja rentouttavamman vapaa-ajan kautta.

1. Pidä huolta itsestäsi!

On tärkeä hoksata, että sinä olet oman elämäsi tärkein ihminen. Tämä ainutkertainen elämä on lahja, jota kannattaa vaalia. Tee asioita joista pidät ja nautit, hemmottele itseäsi, liiku ja harrasta, nuku ja syö hyvin, ole itsellesi armollinen. Naura, kokeile uusia juttuja ja innostu. Sinä olet tärkeä.

2. Vaali vapaa-aikaasi

Jos töissä on ollut niin kiire, että hartiat on korvissa, päässä suhisee ja vanne puristaa päätä, muista että saman olotilan ei tarvitse jatkua kotona. Tee päätös, että vapaa-aikana ei ole kiire. Kehitä joku rituaali, jolla siirryt työstä kotiin. Jätä vaikka kiirekaapu roikkumaan työpaikan naulakkoon. Varaa itsellesi myös aina hetki ihan omaa aikaa, yksinoloaikaa.

3. Muista ihmissuhteet

Vietä aikaa läheistesi ja rakkaittesi kanssa. Nauti myös vain yhdessä olemisesta, aina ei tarvitse tehdä mitään. Soita ystävälle puhelu, kirjoita kirje tai muista tekstiviestillä. Pyydä apua, ota apua vastaan ja auta toisia voimiesi mukaan. Hakeudu energisoivien ihmisten pariin ja välttele energiaa vievien ihmisten seuraa jos mahdollista.

4. Kaikessa ei tarvitse olla mukana

Mieti missä asioissa haluat tai jaksat olla mukana ja missä et, ja tee sitten valintasi. Opettele sanomaan EI niille asioille, joita et tahdo ja KYLLÄ itseäsi oikeasti virtaannuttaville asioille. Vapaa-aikana on tarkoitus voimaantua, ei väsyttää itseään kulkemalla jokaisissa kissanristiäisissä tai ottamalla vastuuta kaikkien maailman yhdistysten asioista. Pohdi mikä on riittävästi, mikä on sopivasti ja mikä on sinulle jo aivan liikaa.

5. Pysähdy välillä

Jos huomaat vauhdin lisääntyvän, pidä selkeä paussi. Juo kupillinen kahvia, laske kymmeneen, hidasta puhetta ja toimintaa puolella, käy lenkillä, hae posti, laita tekniset värmeet kiinni, nuku päiväunet tai käy vaikka suihkussa. Tärkeintä on että teet jotain sellaista itsellesi luontevaa, joka katkaisee alkavan hopun ja saa sinut ajattelemaan jotakin aivan muuta. Tekeminen voi olla myös hassua ja hauskaa, hullua tai hupsua. Vakavuus pois!

Kohtele siis itseäsi kauniisti, vaali vapaa-aikaasi ja läheisiä ihmissuhteitasi ja tee vapaalla asioita, jotka rentouttavat, lataavat akkujasi ja saavat sinut iloiseksi. Ja tee se kaikki itseäsi, ei työtäsi tai työelämääsi varten. Toisinaan saattaa kuitenkin käydä niin hullusti, että sivutuotteena myös työssä jaksamisesi paranee. Uskallatko kokeilla?

Kolumni on julkaistu alunperin 4.4.2018 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.

Työniloa ja tyllihameita

#Työntakana on kirjoitussarja, jossa eri alojen ihmiset kertovat työstään, työn tekemisestä, peruspäivästään ja ehkä hassuista sattumuksistaankin. Kukin omalla tyylillään. Kirjoittajat paljastavat mikä heitä työssään innostaa ja kiinnostaa, mistä he saavat intoa ja iloa ja mikä toisinaan harmittaa. #Työntakana tarjoaa mielenkiintoisia ”behind the scenes” -tarinoita. Tänään verhoa raottaa lasten ja lapsiperheiden vuorovaikutuksen asiantuntija Anu Tikka.

*****

Elämänpituinen seikkailu

Kysyttäessä kuka olen, tulee usein lueteltua ammattitutkintoja tai titteleitä. Mutta kertovatko ne loppujen lopuksi minusta tai siitä mitä olen? Mikä saa minut inspiroitumaan työssäni tai mikä saa minut kihisemään kiukusta? Ne asiat ei toden totta tule tutkinnoista, vaan siitä kuka olen henkilönä.

Koulutusten ja tutkintojen takana olen keski-ikäinen nainen, jonka suurin toive on saada elää elämänmakuista elämää. Elämää, johon mahtuu paljon tunteita, seikkailua ja kokemuksia. Näen elämässä paljon mahdollisuuksia ja positiivisuutta. Hyväksyn myös elämän nurjan puolen, enkä halua vältellä huonojakaan kokemuksia. Elämä on kuin pitkä matka, jossa matkakumppanit vaihtuvat alati. Ketään en voi pitää itselläni, mutta voin nauttia omasta matkaosuudestani. Niin työssä kuin vapaa-ajallakin.

Minua kuvaillaan usein henkilöksi, joka nauttii haasteisiin tarttumisesta. Minun on helppo tunnistaa tuo piirre itsessäni. Haasteisiin tarttuminen tuo tavattoman paljon mausteita elämääni. Onhan sitä kautta mahdollistunut useampi työpaikka, loistavia harrastuksia ja korikaupalla itseensä tutustumista. Ajoittain myös paljon nauruntäyteisiä, hullunkurisia hetkiä. Milloin olen hyppäämässä trapetsihyppyä ja milloin nauramassa vedet silmissä balettitylleissä. Tärkeintä on kuitenkin kokemuksellisuus olemisesta ja elämisestä.

Vaikuttavaa työtä

Minulta kysytään usein miksi vaihdoin turvallisen palkkatyön yrittäjyyteen. Vastaus on hyvin simppeli: haluan tehdä työtä, joka on vaikuttavaa, josta asiakkaani hyötyvät ja josta itse nautin. Haluan oppia ja ennen kaikkea käyttää luovuuttani.

Työskennellessäni julkisella sektorilla, oli tarjottu työroolini usein rajattua. Voit olla varma, etten suostunut tarjottuihin raameihin. Kangistuneet ajattelumallit saivat minut ajoittain turhautumaan, mutta useimmiten asettumaan innovoimisen äärelle.   Uskalluksen ja rohkean toimeen tarttumisen kautta pystyin luomaan uudenlaisia asiakastyömalleja ja olemaan mukana muuttamassa työyhteisöjen toimintakulttuureja. Yrittäjäksi ryhtyessäni minua vetivät puoleensa nuo aivan samat seikat. Silloin ja nyt, pääasiallisena työmotivaattorinani on vaikuttavuus.

”Haluan tehdä työtä, joka on vaikuttavaa, josta asiakkaani hyötyvät ja josta itse nautin.”

Uutena hyvinvointialan yrittäjänä minulla ei ole vielä tavanomaista työpäivää. Yritykseni hakee vielä toimintalinjojaan ja omaa asemaansa. Se on lyhyessä ajassa kuitenkin tarjonnut minulle asioita, joista en ole osannut haaveillakaan. Samaan aikaan olen laittanut joitakin ajatuksia ja ideoita syrjään, odottelemaan omaa aikaansa.

Yrittäjänä minulle on tärkeää pitää mielessä oma hyvinvointini. Käytännössä se tarkoittaa työn jäsentämistä ja jaksottamista minulle sopivaan rytmiin. Minulle mieleinen työpäivä on vaihteleva, lennokas ja luova. Se saa minut sykkimään innostumisesta, pohtimaan haasteita ja ennen kaikkea etsimään punaista lankaa. Sellainen työpäivä sisältää pääasiassa käytännön asiakastyötä.

Hyvinvoinnin logiikkaa etsimässä

Saatan aloittaa työpäiväni lounaalla menestyvän yrittäjän kanssa. Lounaan ohella teemme vinhasti töitä. Tämän jälkeen minulla on hetki ”hengähdystaukoa”, jonka jälkeen suuntaan perhetyötapaamiseen. Perhetyössä reflektoin perheen dynamiikan vaikuttavuutta lasten hyvinvointiin ja ohjaan perheen vanhempia kasvatuksellisissa arkipäivän haasteissa. Päivän lopuksi tapaan nuoren miehen neuropsykiatrisen valmennuksen merkeissä.

Päiväni kulkua seuratessa voisi ajatella kaikkien tapaamisten olevan hyvin erilaisia. Näin ei kuitenkaan ole. Kaikissa asiakastöissäni keskeisenä tekijänä on hyvinvoinnin logiikan löytyminen. Yrittäjäasiakkaani menestys on tuonut rahaa, valtaa ja kuuluisuutta. Samalla se on tuonut velvoitteita, vastuuta ja ajanhallinnan haasteita. Yrittäjä on menettänyt otteensa, ennen niin luontaisesta tavasta, elää tasapainoista elämää. Perhetyön asiakkaat ovat ehkä kohdanneet kriisin, eivätkä enää löydä ulospääsyä yksin ongelmiensa solmusta. Nuori herrasmies taas on hukassa itseltään. Halu pärjätä on kova, mutta sinnikkäätkin yrityksen menevät saveen. Hänen neurobiologiset poikkeavuutensa tekevät yhteiskunnan vaatimista, ikätasoisista toiminnoista liian haastavia.

”Minua kiehtoo se, kuinka pienilläkin asioilla saa tärkeitä muutoksia aikaiseksi ja kuinka eri tavoin muutokset voi saavuttaa.”

Kaikilla asiakkaillani on toisistaan poikkeava elämäntilanne, mutta samalla heillä on yhdistäviä tekijöitä. Jokainen asiakkaani etsii elämäänsä vakauttavia tekijöitä ja hyvinvoinnin työkaluja. Jokaisen kohdalla on tärkeää löytää heidän hyvinvointinsa kannalta ne oleelliset tekijät, joiden kautta he voivat päästä kohti omaa tavoitettaan.

Työskentelyssäni minua inspiroi juuri tuo hyvinvoinnin logiikan etsiminen ja sen mahdollistamien muutosten luoma vaikuttavuus. Minua kiehtoo se, kuinka pienilläkin asioilla saa tärkeitä muutoksia aikaiseksi ja kuinka eri tavoin muutokset voi saavuttaa. Jokainen työpäiväni palkitsee minua oppimisen kautta. Myös niissä asioissa, jotka eivät sillä hetkellä tunnu mielekkäiltä, mutta jotka ovat tulevaisuudessa korvaamattomia oivalluksen lähteitä. Pidän työotteesta ja ajatuksesta, jonka mukaan yrittäjyys on kuin polku, jonka tarinaa ei kannata kirjoittaa ennakkoon.

*****

ZANXJjmg-1

Keskeistä työn motivoivuudessa on sen vaikuttavuus.

Anu Tikka on lasten ja lapsiperheiden vuorovaikutuksen asiantuntija, valmentaja ja kouluttaja.

Yritys: RatkaisunAvain Oy
Anun löydät myös Facebookista.

Täti Oranssin työpäivä

#Työntakana on kirjoitussarja, jossa eri alojen ihmiset kertovat työstään, työn tekemisestä, peruspäivästään ja ehkä hassuista sattumuksistaankin. Kukin omalla tyylillään. Kirjoittajat paljastavat mikä heitä työssään innostaa ja kiinnostaa, mistä he saavat intoa ja iloa ja mikä toisinaan harmittaa. #Työntakana tarjoaa mielenkiintoisia ”behind the scenes” -tarinoita. Tänään verhoa raottaa ilon ja järjestyksen asialla oleva toimitusjohtaja Laura Mänki.

*****

Days like this

When it’s not always raining there’ll be days like this
When there’s no one complaining there’ll be days like this
When everything falls into place like the flick of a switch
Well, my mama told me, ”There’ll be days like this”

-Van Morrison, Days Like This-

Päivä alkoi hyvin. Aurinkoista, kylmää, takana kohtuullisen hyvin nukuttu yö. Hyväntuulinen lapsi lähti ensimmäisen kerran tänä keväänä fillarilla kouluun. Puolisokin oli nukkunut hyvin, ja ajoi minut Salon rautatieasemalle. Asemalaiturilla tapasin niin ikään pääkaupunkiin suuntaavan ystävän, jonka kanssa vaihdoimme kuulumiset ja toivotimme toisillemme mukavaa päivää.

Junamatkan aikana perehdyin käsillä olevaan projektin materiaaleihin läppärilläni ja luin sähköpostit. Junaemännältä ostin jugurtin ja kahvin, johon sain mukaan viisi pikkumaitoa kun muistin sanoa olevani maitoa kahvilla -kahvinjuoja. Sivukorvalla kuuntelin loppumatkasta, kun tuntematon asiantuntija piti puhelimessa puhekumppanilleen vähän tuskastuneen luennon viestinnän merkityksestä kumppanin hankkeeseen liittyen. “Se nyt vaan on niin että sosiaalinen media kuuluu sun työhön, sille pitää se aika ottaa ja tehdä asioita suunnitelmallisesti. Jos se ei teiltä itseltänne suju, niin teidän pitää hankkia siihen apua.” Hymyilytti. En sentään tyrkännyt käyntikorttia.

Ihanat kollegat Helsingissä

Helsingissä tapasin kollegat ja kävimme nopeasti yhdessä kahvilla ennen asiakkaan tapaamista. Projektin loppupalaveri sujui suunnitelmien mukaisesti mainiossa hengessä: esittelimme ehdotuksemme ja keskustelimme jatkosta. Asiakas kehui työtämme niin vuolaasti, että melkein korvia alkoi punoittaa. Tuli hyvä mieli. Älyttömän hyvä mieli.

“Se nyt vaan on niin että sosiaalinen media kuuluu sun työhön, sille pitää se aika ottaa ja tehdä asioita suunnitelmallisesti. Jos ei teiltä itseltänne suju, niin teidän pitää hankkia apua.”

Palaverin jälkeen päätimme kollegoiden kanssa mennä yhteiselle lounaalle tyylikkääseen pieneen sushiravintolaan. Ruoka oli kaunista ja maistuvaa, ja hyvin tehdyn työn kunniaksi otimme lounaan kanssa lasin viiniäkin. Iloittiin asiakkaan kehuista, puhuttiin sekalaisista työasioista, suunniteltiin yhteistä retkipäivää ja kaavailtiin kuninkaallisten häiden katsomissessiota toukokuulle. Oli mukavaa istua yhdessä syömässä ilman että kenelläkään oli kiire. Oli kiva sekä puhua asia-asiaa että höpötellä pöhköjä.

Lounaan jälkeen lähdimme kollegoiden kanssa tahoillemme. Kävelin muutaman korttelin linja-autolle ja törmäsin matkalla aamun asiakkaaseen. Vaihdoimme vielä iloisina pari sanaa. Salon-bussissa oli harvinaisen iloinen ja sujuvasanainen kuljettaja, joka tervehti jokaista sisääntulijaa kuin kauan kaivattua kaveria, ja onnistui luomaan bussiin niin leppoisan ilmapiirin, että parinkymmenen minuutin myöhästyminen tietöiden takia ei tuntunut missään. Kävelin pysäkiltä kotiin aurinkolasit päässä ja toivoin, että kaikki päivät olisivat tällaisia.

Täydelliset ja ei-täydelliset työpäivät

Useammin kuin täydellisiä päiviä on niitä toisenlaisia päiviä.

Niitä yksinäisiä, väsyneitä, mielipahantäyteisiä, säheltäviä, nykiviä, takkuisia päiviä. Päiviä, jotka vääntyvät kieroon jo aamusta. Niitä päiviä, jolloin lounaaksi tulee vedettyä pikapuuro läppärin äärellä, eikä jääkaapissa ole kahviin yhtään maitoa. Niitä päiviä, jolloin asiakkaiden toiveisiin ei osaa vastata, ja kumppanit syytävät pelkkiä vaatimuksia. Päiviä, jolloin tietoliikenneyhteydet pätkivät, firman finanssit ketuttavat ja viranomaisilta tulee ennakoimaton lasku. Niitä päiviä, jolloin kauppoja ei synny millään, ja kollegoiden Slack-viestejä lukee kuin piru raamattua: mitä hemmettiä se tuollakin tarkoitti?

Mikä sitten tuosta alussa kuvaamastani, aivan todellisesta päivästä teki niin mieleenpainuvan hienon? Millainen on minun täydellinen työpäiväni?

Aika yksinkertaista lopulta.

  1. Keskittyminen. Tein päivän aikana monta asiaa mutta yhden kerrallaan.
  2. Ihmiset ja kanssakäyminen – perhe, ystävät, kollegat, asiakkaat, asiakaspalvelijat. Asiallinen keskustelu, yhdentekevä hölinä ja ystävällinen huomioiminen.
  3. Onnistuminen ja siitä nauttiminen. Asiakas kehui meitä, me kehuimme asiakasta, ja kollegoiden kanssa kehuimme toisiamme.
  4. Kunnon uni, hyvät ateriat ja mukava hyötyliikunta.
  5. Bonus: lempisääni eli aurinkoista mutta ei liian kuumaa.

Päiviä tulee ja menee – luottamus kestää

Joy & Order on kolmas oma yritykseni – oikeastaan neljäs, jos lasketaan mukaan toistaiseksi käyttämätön pöytälaatikkotoiminimi. Kolmatta kertaa olen rakentamassa jotain ihan uutta uusien ihmisten kanssa. 25 vuoden kokemuksella tiedän, että asioita ei kannata kiirehtiä, taantumat kestävät aikansa aivan niin kuin nousukaudetkin, ja päiviä tulee ja menee. Useimmat eivät ole ääripäiväpäitä, vaan niitä ihan tavallisia ihan jees -päiviä, pienine ilopilkkuineen ja pikkuharmeineen.

”Vieläkin tärkeämpää kuin täydellisten päivien kyttääminen on luottamus siihen, että hyvällä porukalla selviää umpikurjistakin päivistä.”

Tärkeintä on luottamus siihen että Van Morrisonin äitimuori oli oikeassa: sellaisiakin päiviä taas tulee, jolloin ihan kaikki menee nappiin. Vieläkin tärkeämpää kuin täydellisten päivien kyttääminen on luottamus siihen, että hyvällä porukalla selviää umpikurjistakin päivistä, ja että ihan jees -päivät voi kääntää snadisti kivammiksi pikkufikseillä, kuten sillä että muistaa kehua kavereitaan aina kun on pientäkin syytä, eikä vain silloin kun on tehty isoja juttuja maaliin asti.

En ole tässä edelleenkään kovin hyvä, mutta yritän koko ajan olla vähän parempi.

*****

LauraManki

Pikkufiksaamisilla niistä jees-päivistäkin tulee mukavampia!

Laura Mänki on FM, Joy & Orderin toimistusjohtaja ja yksi perustajista.

Yritys: Viestintätoimisto Joy & Order
Laura Twitterissä: @lauramanki