Väärässä kuplassa

Unessa työpaikkani ihmiset riitelevät kovaäänisesti keskenään. En saa sanoista selvää, mutta käsien kiivaasta heilumisesta, vääntyneistä kasvoista ja kovasta metelistä ymmärrän, että jonkunsortin erimielisyys on meneillään. Tunnen kuitenkin itseni levolliseksi. Rakennan ison kuplan kiukkuisten ihmisten ympärille ja äänet vaimenevat. Työnnän käteni suoraksi eteeni ja siirrän kuplaa kauemmaksi itsestäni ja sanon ääneen: ”Tämä ei kosketa minua enää.” Kupla pienenee ja pienenee, sitten se katoaa.

Joskus voi jättäytyä myös asioiden ulkopuolelle, tehdä tietoisen valinnan olla ottamatta osaa. Itseään on lupa myös suojata.

Tuo kymmenen vuoden takainen uni vaikutti minuun aikoinaan kovasti. Se muistutti minua siitä, että kaikessa ei tarvitse olla mukana. Että kaikkea ei tarvitse sietää, kaikesta ei tarvitse ottaa stressiä tai ahdistusta. Joskus voi jättäytyä myös asioiden ulkopuolelle, tehdä tietoisen valinnan olla ottamatta osaa. Itseään on lupa myös suojata.

Kaikenlaiset ihmisten rakentamat näkemyskuplat ovat tänä päivänä kuuma puheenaihe. Kuplat nähdään usein pelkästään negatiivisina. Niillä lyödään ja ivataan, toista kehotetaan näkemään oikea todellisuus ja tulemaan ulos sieltä omasta kuplasta. Eri mieltä jostakin asiasta oleminen osoittaa selkeän erikuplaisuuden ja omaa kuplaa uhkaavan vääränlaisuuden. Kokonaiskuplaston hienous jää nahistelun jalkoihin.

Kaikki huutaa, kukaan ei kuule

Työelämässä ja työpaikoilla puhutaan kuplien sijaan usein klikeistä. Siitä, että rakennetaan esteitä eritavalla ajattelevien ihmisten ympärille ja pidetään muurit niin korkeina ja tiukkoina, että niitä ei voi ylittää. Syntyy ”me”- ja ”he”-jengit. Silloin ei enää jää tilaa keskustelulle, toisen kuuntelemiselle ja aidolle yhteistyölle.

Kun ”huutamisesta” tulee tapa,
kukaan ei enää kuule.

Vaikka ihminen onkin luonnostaan kaltaistensa seurassa viihtyvä laumaeläin, työpaikalle on kuitenkin tultu tekemään työtä, suorittamaan tiettyä tehtävää eikä pääasiallisesti luomaan ihmissuhteita tai laumautumaan. Työstä ja työntekemisestä, ratkaisujen etsimisestä ja parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen pääsemisestä on aina kyettävä puhumaan ja keskustelemaan asiallisesti – ilman piikittelyä tai ivallista vähättelyä. Kun ”huutamisesta” tulee tapa, kukaan ei enää kuule.

Enemmän iloa ja toivoa

Aikuisen ihmisen eloon ja oloon kuuluu taito säädellä itseään ja käytöstään ja huomata myös, milloin on hyvä antaa jonkun asian olla. Huomata se hetki, jolloin alituisella vatvomisella tai kärkkäillä mielipiteen ilmauksilla ei saavuteta mitään hyvää. Toisinaan on oikeasti hyvä rakentaa itselleen sellainen turvakupla, jonka voi ainakin hetkeksi laittaa sivuun ja todeta: ”Tähän en lähde nyt mukaan. Tähän en suostu.”

Leppeänä kesäiltana näen lapsen puhaltamassa pihalla saippuakuplia. Kirkkaat, erikokoiset ja eri väreissä väreilevät kuplat lepattavat hetken pienen puhaltajan yllä ja sitten osa niistä hajoaa ja osa lentää pois pienentyen lopulta näkymättömiin.

Ehkä me aikuisetkin voisimme yrittää tehdä kuplistamme yhtä kauniita, keveitä ja läpinäkyviä. Ehkä saisimme pakattua niihin enemmän iloa, toivoa ja lentämisen uskoa, leikkisyyttäkin. Aloittaisimmeko jo tänään?

Kolumni on julkaistu alunperin 12.6.2019 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja.
Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com ja www.covis.fi.
Twitter: https://twitter.com/aikatranterhi
Facebook: https://www.facebook.com/aikatra/

 

Mainokset

Parempaa hoitoa, parempaa toimintakykyä

#Työntakana on kirjoitussarja, jossa eri alojen ihmiset kertovat työstään, työn tekemisestä, peruspäivästään ja ehkä hassuista sattumuksistaankin. Kukin omalla tyylillään. Kirjoittajat paljastavat mikä heitä työssään innostaa ja kiinnostaa, mistä he saavat intoa ja iloa ja mikä toisinaan harmittaa. #Työntakana tarjoaa mielenkiintoisia ”behind the scenes” -tarinoita. Tänään verhoa raottaa työyhteisöjen kehittäjä Henna Laukka.

 *****

Työllistän itseni työyhteisöjen kehittäjänä, kuten olen tehnyt jo 12 vuotta. Ensisilmäyksellä tarinani näyttää alanvaihtajan matkalta. Itse näen siinä pitkäjänteisen polun sosiaali- ja terveydenhuollon toimijana.

Arvona hyvinvoinnin lisääminen

Aloitin sairaanhoitajan opinnot 1996 ja valmistuin vuosituhannen vaihteessa. Jo valmistuessani tiesin, että tämä ei olisi ”eläkevirkani”. Hoitotyössä oli tähtihetkiä, ja vaikka yksittäiselle potilaalle työni oli vaikuttavaa, omalle kunnianhimolleni se ei riittänyt. Työssä oli kehitettävää, johon sairaanhoitajan sijainen ei päässyt käsiksi.

Opinnot Turun Kauppakorkeakoulussa aloitin 2003. Pääaineenani oli johtaminen ja organisointi ja sivuaineena yrittäjyys. Yrittäjyyden tuoma vapaus siinsi ajatuksissa jo tuolloin. Moni kohotteli yllättyneenä kulmiaan alanvaihdokselle. ”Eikö mene aika kauas hoitotyöstä?” Ei oikeastaan. Hyvinvointi oli koko ajan arvo, jota sain toteuttaa. Johtamisen työkaluja oppiessani koin saavani paremmat mahdollisuudet lisätä hyvinvointia. Organisaatioiden ja työyhteisöjen kautta työni vaikuttaisi laajemmin kuin yksittäisten potilaiden kanssa.

”Ensisilmäyksellä tarinani näyttää alanvaihtajan matkalta. Itse näen siinä pitkäjänteisen polun sosiaali- ja terveydenhuollon toimijana.”

Oman yritykseni perustin vappuna 2007. Kauppatieteen lopputyöni olin tehnyt hiljaisesta osaamisesta ja ikäjohtamisesta – terveydenhuoltoalalla. Valmistumiseni jälkeen olin henkilöstöhallinnon tehtävässä henkilöstövuokrausyrityksessä, sotesektorin sijaisia etsien. Oman yritykseni asiakkaat olivat tavallisimmin kuntasektorin toimijoita ja sote vilahteli taustalla vähän väliä. Opiskelin myös johdon työnohjaajaksi ja NLP Traineriksi.

Henna ja meri

Hoitotyön missio kirkkaaksi

Vuonna 2016 jokin loksahti uudelleen. Seurasin isäni sairastumista ja sairaalajaksoja. Yhtäkkiä huomasin hakeutuneeni opiskelemaan YAMK -tutkintoa kuntoutuksen ohjelmaan. Jälleen oma tähtäimeni oli hoitotyön ja sotetyöpaikkojen kehittämisessä.

Voisiko hoitotyön osaamisen järkevää käyttöä olla se, että samalla kun potilaan tilaa tutkitaan tai hänen sairautensa saa hoitoa, myös hänen yleistilansa ja toimintakykynsä vähintäänkin pysyisi samana, mielellään paranisi? Tällä tarkoitan toimintakyvyn palautumista sille tasolle, jolla se oli ennen sairaalareissuun johtaneen sairauden tai vamman ilmaantumista. Mitä tällaisen mission omaksuminen vaatisi moniammatilliselta työyhteisöiltä? Entä johtamiselta?

”Voisiko hoitotyön missio olla se, että samalla kun potilaan sairaus saa hoitoa, hänen yleistilansa ja toimintakykynsä pysyisi vähintäänkin samana, mielellään paranisi?”

Ura itseni työllistäjänä on ollut huikea matka. Onneksi kuljettavaa vielä riittää, sillä töitä on paljon. Hoitotyö kehittyy laukka-askelin. Organisaatiot ja johtaminen ovat monessa työpaikassa jähmeämpiä. Poliittinen ympäristö ja suuret linjat ovat myllerryksessä.

Kaiken tämän keskellä parempi toimintakyky on minun ohjenuorani. Niin työntekijöiden toimintakyky työyhteisöissään, kuin heidän asiakkaidensa toimintakyky sotepalvelujen käytön jälkeen.

*****

Henna_työntakana

Hyvinvoinnin ja toimintakyvyn tukeminen sotekentällä on tärkeää

Henna Laukka on työyhteisöjen kehittäjä, sote-alan visionääri ja yrittäjä.

Yritys: Koivulaukka Oy
Hennan löydät myös LinkedInistä.

Uusi näkökulma vai väärä mielipide?

Kuinka monta kertaa olet kuullut itsesi sanovan, että olet avoin kaikelle uudelle ja haluat ehdottomasti saada uusia näkökulmia ja oivalluksia työhösi ja työtapoihisi? Tai kuinka monta kertaa olet ollut sivustaseuraajana tai peräti itse osallisena kiihkeässä kiistelyssä, jossa väittelyn osapuolilla on erilainen näkemys työntekemisen tyyleistä tai suhtautumisesta asioihin ja niiden tärkeysjärjestykseen? Entä kuinka monesti olet huomannut pyrkiväsi käännyttämään työkaveriasi liki keinolla millä hyvänsä oman oikean näkemyksesi kannalle, jotta toinen ymmärtäisi päästää irti omasta väärästä mielipiteestään?

Aivan. Kuulostaa siis tutulta. Sanomme kyllä kaipaavamme asioihin uutta näkökulmaa, mutta emme kestä erilaisia mielipiteitä. Ja niissä kuitenkin piilee aina se uuden oppimisen mahdollisuus.

Elefantti ja sokeat miehet

Tarina kertoo, kuinka viisi sokeaa miestä halusi selvittää minkälainen eläin elefantti oikein on. Jokainen heistä asettui eri puolille elefanttia ja koetti tunnustelemalla selvittää tuon ison olennon olemusta. Eräs miehistä totesi kärsää koskiessaan, että elefantti on kuin lämmin, notkea ja rosoinen letku. Toisen mielestä elefantti taas oli kuin paksu ja teräväkärkinen keihäs, ainakin kun syöksyhammasta tunnusteli. Kolmas miehistä siveli elefantin jalkaa ja totesi elefantin olevan kuin tukeva ja paksu pylväs. Neljäs miehistä taas piti häntää kädessään ja pohdiskeli elefantin olevan kuin vahva ja paksu köysi. Viides miehistä sen sijaan kummasteli muiden vääriä näkemyksiä. Hän päästi käsistään eläimen ison korvan ja totesi elefantin olevan kuin suuri nahkainen kaalinlehti. Ja se on varma se.

Noiden tarinassa seikkailevien viiden sokean miehen kokemukset elefantista tuovat oivallisesti esille sen mitä tapahtuu, kun tutkimme jotakin asiaa vain omista lähtökohdistamme. Keskustelun kohteena oleva aihe saattaa mielessämme hahmottua aivan eri tavalla suhteessa muiden kokemuksiin, vaikka puhummekin samasta asiasta. Jokainen on silloin samaan aikaan sekä oikeassa että väärässä. Kaikilla on kuitenkin tietoa vain yhdestä osasta suurempaa kokonaisuutta.

Omasta näkemyksestä tiukasti kiinni pitäminen vie usein mahdollisuuden oppia uutta ja kehittyä.

Kokonaisuudet hahmottuvat helpommin, kun pelkän oman argumentoinnin sijaan annamme tilaa myös toisten aidolle kuuntelemiselle ja yritämme katsoa asioita toisen näkökulmasta. Edellisessä elefantti-esimerkissä miesten ymmärrys olisi laajentunut, jos he olisivat vaihtaneet paikkaa, siirtyneet hieman ja tunnustelleet jotakin toista kohtaa elefantista. Ehkäpä olisi kannattanut jopa kiertää koko elefantti.

Omasta näkemyksestä tiukasti kiinni pitäminen vie usein mahdollisuuden oppia uutta ja kehittyä. Omia mielipiteitään ja uskomuksiaan kannattaa aina haastaa ja laajentaa näkökulmaansa. Ja hyväksyä tämä kehityksen mahdollisuus paitsi itsessä myös muissa ihmisissä.

Yhteisen ymmärryksen etsiminen

Työelämässä on tärkeää etsiä yhteistä ymmärrystä, yhteistä tapaa toimia ja tehdä. Kaikesta emme ole samaa mieltä, toisinaan sekin täytyy vain hyväksyä. On hyvä myös tunnistaa ja tunnustaa se tosiasia, ettei maailma pyörikään vain minun totuuksieni ympärillä. Kiistelyn ja eipäs-juupas-keskustelun sijaan kannattaa kääriä hihat ja alkaa aktiivisesti toimia yhteisen ymmärtämisen eteen. Ryhtyä etsimään edes niitä pieniä hyvän tuikahduksia, miettiä enemmän sitä, mikä meitä yhdistää, kuin sitä mikä ei. Keskittyä siihen, mille voimme tehdä jotakin. Moni asia muotoutuu silloin helpommaksi ja keveämmäksi kantaa.

Tärkeää ei ole oikeassa oleminen tai väärässä olemisen kumoaminen, vaan yhdessä tekeminen ja yhteiseen tavoitteeseen kurkottaminen.

Sanotaan, että laiha sopu on aina parempi kuin lihava riita. Riidan ja energiaa vievän nahistelun saa aikaiseksi kuka vaan ja melkein mistä vaan, mutta sovun ja yhteistoiminnan rakentaminen vaatiikin jo hitusen enemmän panostusta, kuten

  • kykyä kuunnella
  • halua ymmärtää
  • tahtoa nähdä hyvä
  • rohkeutta oppia uutta
  • taitoa toimia yhdessä.

Tärkeää ei ole oikeassa oleminen tai väärässä olemisen kumoaminen, vaan yhdessä tekeminen ja yhteiseen tavoitteeseen kurkottaminen. Sillä tavoin saamme myös niitä usein kaipaamiamme uusia näkökulmia ja oivalluksia työtämme ja elämäämme rikastuttamaan.

Kolumni on julkaistu alunperin 17.4.2019 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.

Suunnittelu nopeuttaa toimimista

Ajankäytössä on hyvin keskeistä suunnittelu. Ja suunnittelussa taas kannattaa olla realisti ja miettiä analyyttisesti että mitä, miten, miksi, milloin. Hyvä on myös fundeerata ennakkoon, että missä kaikissa paikoissa homma saattaa mennä pieleen, missä ovat suunnitelman ja sen toteutuksen heikoimmat lenkit, voidaanko ne eliminoida kokonaan jo suunnitteluvaiheessa vai pitääkö niihin rakentaa suunnitelma B. Vaikka ihan kepeähkökin sellainen.

”Suunnittelun ideana on käydä läpi työn alla olevat asiat mielessään ja ehkä paperillakin ainakin kertaalleen ja miettiä valmiiksi mahdolliset katveet.”

Nyt joku puuskahtaa aivan varmasti: ”Ihan turhaa suunnitella vaikkapa työpäiväänsä kun mikään ei mene kuitenkaan niin kuin on suunniteltu.” Vastaan tähän: ”Aivan niin. Niinhän siinä aika usein käy. Ja juuri siksi onkin hyvä suunnitella etukäteen.”

Vaihtoehtona suunnittelemattomuus

Nimittäin. Mikä olisi sitten hyvä vaihtoehto? Se ettei suunnittele ollenkaan? Ei mieti tai rakenna luentoaan, ei suunnittele työpäiväänsä, ei valmistaudu synttärikemuihin eikä varaa lomamatkaansa etukäteen? Se on kaikki ihan mainiota, jos se sopii juuri sinulle. Suunniteltu suunnittelemattomuus on toisinaan hyvin hienoa ja vapauttavaa! Iso peukku siitä!

Usein kuitenkin, kun ehdotan asiakkailleni tätä suunnittelemattomuuden vaihtoehtoista tietä, aika harva innostuu ajatuksesta ettei suunnittelisi asioita tai työtehtäviään ennakkoon. Silläkin riskillä, että ne sitten muuttuvat matkan varrella.

Suunnittelun ideana on käydä läpi työn alla olevat asiat mielessään ja ehkä paperillakin ainakin kertaalleen ja miettiä valmiiksi mahdolliset katveet. Tehdä ajatustyötä, pohtia ja sumplia. Alitajunnan pikkuapulaiset hoitavat sitten loppuhommat meidän puolestamme niin, että kun itse tilanne, päivä tai hetki sitten koittaa ja kaikki meneekin jälleen kerran uusiksi, me yllättäin osaammekin toimia! Tehdä erilaisia ratkaisuja, jättää jotain pois, muuttaa suuntaa, ottaa käyttöön varasuunnitelmat. Yleensä ihan tuosta vaan suitsait. Jostain selkäytimestä.

Tulevaisuuden toimintaohjevarasto

Asioiden ja tekemisten suunnitteleminen auttaa meitä keskittymään olennaiseen. Se auttaa palastelemaan tilanteen tai asian osiin ja näkemään sen mahdollisuudet ja mahdottomuudet.  Suunnitteleminen auttaa meitä myös keskittymään olennaiseen ja valitsemaan tehtävän suorittamisen kannalta mahdollisimman hyvät metodit ja työvälineet.

”Suunnitteleminen on kuin tulevaisuuden toimintaohjevarasto, jota kartutamme kärsivällisesti vähän kerrallaan.”

Vaikka kaikki itse tilanteessa sitten menisikin uusiksi, tehty suunnitelmatyö ei ole ollut turhaa. Kaikki miettimämme ja kehittelemämme löytyy kuin taikaiskusta käyttöömme ja toimintatavaksemme silloin, kun seuraavan kerran joku toinen suunnitelma menee ”pieleen”.

Suunnitteleminen on kuin tulevaisuuden toimintaohjevarasto, jota kartutamme kärsivällisesti vähän kerrallaan. Sieltä varastosta löytyy sitten välineitä ja valmiita toimintakaavioita liki joka lähtöön ja nopeasti. Sitten kun niiden aika on.

*****
Teksti on julkaistu alunperin 29.3.2019 Kiireenkesytys-blogissa.
Terhi Lavonen
on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.

 

 

 

 

Paremman palaverin aakkoset

Moni työntekijä sanoo, että palavereista jää usein tunne, että työaikaa on käytetty turhanpäiväiseen jauhamiseen ja oikeiden asioiden käsittelyn osalta aika loppui kesken. Turhaksi koetaan palaveri, johon kaikki tulevat milloin tulevat, jonka agenda on epäselvä, puheenvuorot ovat tajunnanvirtaa, keskustelua ei johda kukaan, päätöksiä ja jatkoa ei saada sovittua ja muistio jää tekemättä. Paikalla olijat eivät muista mitä sovittiin ja poissaolleet eivät tiedä mitä sovittiin. Käytävällä sitten spekuloidaan ja ahdistutaan.

Jos palaveri pidetään vain siksi, että sellainen kuuluu pitää, tuloksena on hämmentävä sillisalaatti, josta kukaan ei tykkää. Jos palavereilla ei ole mitään tarkoitusta tai hommat toimivat ilman niitäkin, herää kysymys tarvitaanko mokomia kokoontumisia ollenkaan.

Palaverilla pitää siis aina olla jokin tarkoitus ja tavoite. Jos tarkoitus on päättää jotakin työhön liittyvää, niin päätetään sitten. Jos tarkoituksena on antaa tilannetiedotus työhankkeiden tai projektien tiimoilta, niin annetaan sitten. Jos tarkoituksena on kehittää jotakin tiettyä juttua, niin kehitetään sitten. Hyvät palaverit tukevat työtä ja työntekoa, eivätkä toimi hengailualustana.

Vaikka palaverit ovat yleensä vapaamuotoisempia ja polveilevampia kuin kokoukset tai neuvottelut, palavereihinkin kannattaa aidosti panostaa. Onnistuessaan ja toimiessaan ne tarjoavat työpaikalla mahdollisuuden tuoda asioita esille, vaikuttaa ja saada hommia etenemään. Selkeä ja toimiva palaverikulttuuri vaikuttaa työyhteisön ilmapiiriin ja sitä kautta myös työntekijöiden hyvinvointiin.

Palaveriaakkosilla pääsee jo pitkälle:

P  = päätökset

Jotta palaveri tuntuu mielekkäältä, siinä pitää tehdä päätöksiä. Hakea yhteistä ymmärrystä edes jostakin asiasta, saada asioita edes joiltakin osin sovittua, vietyä maalin ja pääteltyä irralliset langanpätkät. Hallinnan ja aikaansaamisen tunne vaatii sitä, että ainakin jokin asia selkiytyy.

A = agenda

Agendan määrittäminen on tärkeää. Yleissillisalaattipalaveri ei anna mitään kenellekään. Kokoontumisella pitää olla jokin arvo, merkitys, tarkoitus ja tavoite. Tiimipalaveri, viikkopalaveri, prosessipalaveri, infopalaveri ja mitä näitä nyt on. Tarkoitus täytyy saada näkyväksi ja avoimeksi ja fokus kirkkaaksi, silloin kaikki osaavat asennoitua palaveriin juuri kyseisen palaverin tarkoituksen vaatimalla tavalla.

L = laatu

Laadukas palaveri on merkityksellinen, siinä käsitellään oikeita asioita, saadaan aikaan tuloksia ja se täyttää asetetut tavoitteet. Laadukasta palaveria arvostavat kaikki. Tämä näkyy siinä, että ihmiset tulevat paikalle ajoissa, miettivät ennakkoon oman panoksensa, kuulevat ja kuuntelevat myös muita, keskittyvät kännykän sijaan esillä oleviin asioihin ja tekevät kaikkensa, jotta yhteiseen maaliin päästään.

A = aikataulutus

Palaveri alkaa silloin, kun sen on tarkoitettu alkavan. Se myös loppuu silloin kun on sovittu. Jos ihmiset tulevat myöhässä tai lähtevät ajoissa, homma etenee kuitenkin sovitun aikataulun mukaisesti. Asiamäärän tulee olla realistinen ja jonkun täytyy myös pitää ajankulusta huolta, toimia niin sanotusti kellokallena. Palavereja perutaan vain äärimmäisessä hädässä.

V = vastuut

Jokaisessa palaverissa annetaan jollekin osallistujalle puheen johtamisen vastuu ja jollekin kirjurivastuu. Nämä voivat kuulua selkeästi aina tietyille henkilöille, ne voidaan sopia ennakkoon tai sitten heti palaverin aluksi. Jos sopiminen jää alkuun, valintoihin ei käytetä kuin korkeintaan pari minuuttia. Ei jäädä arpomaan ja ihmettelemään. Jokaisessa palaverissa tulee myös määritellä selkeä vastuunjako sovittujen asioiden tiimoilta, eli kuka hoitaa mitäkin ja mihin mennessä.

E = esityslista

Esityslista helpottaa palaverin hahmottamista, agendan tarkennusta sekä asiassa pysymistä. Esityslistassa on hyvä olla aika, paikka, käsiteltävät asiat ja lopuksi myös yleiset asiat tai vapaat puuskutukset -osuus.

R = rakenne

Tehokasta ajankäyttöä avittaa, jos palaverirakenne on joka kerta samanlainen. Palaveri voi sisältää vaikkapa 3–5 osiota, jotka käydään läpi aina samassa järjestyksessä. Kannattaa myös pohtia, voidaanko toisinaan palaveerata jossain muualla kuin kokous- tai neuvottelutilassa tai voidaanko asioita käydä läpi esimerkiksi seisten tai kävellen.

I = info

Palaverista tehdään muistio, josta käy ilmi ketkä ovat olleet paikalla ja mitä on sovittu. Yllättävän moni paikalla ollut unohtaa sovitut asiat ja vastuutetut taas eivät muista pysyä sovitussa aikataulussa. Muistiosta asia on helppo tarkistaa. Ja ne, jotka eivät ole olleet paikalla, saavat muistion avulla tiedon päätetyistä asioista ja osaavat tarvittaessa kysyä lisätietoja paikalla olleilta henkilöiltä.

PS. Lataa TÄÄLTÄ itsellesi paremman palaverin aakkoset -muistilista. Ja eikun palaveeraamaan!

Kolumni on julkaistu alunperin 20.2.2019 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.

 

Kiire on lahja

Olen ollut aikoinani hyvin kiireinen ihminen. Intohimo ja innostus tehdä kaikenlaisia asioita muuttui kuitenkin pikkuhiljaa ahdistavaksi vankilaksi, jossa ei oikeasti ollut enää aikaa eikä mahdollisuuksia tehdä asioita hyvin tai ilolla. Ennen niin innostavista jutuista tulikin yht´äkkiä pelkkiä ankeita ja mekaanisia suoritteita ja kaikenlaiset odotusolettamat ja täydellisyysvaatimukset tuntuivat kasvavan lopulta vuoren korkuisiksi. Happi siinä meinasi loppua.

Silloin oli aika pysähtyä pohtimaan mikä on oikeasti tärkeää ja minkä voi jättää kokonaan pois. Ja mitä täytyy tehdä toisin.

Ennen niin innostavista jutuista tulikin yht´äkkiä pelkkiä ankeita ja mekaanisia suoritteita.

Emme ole nimittäin arvokkaita ihmisinä ainoastaan silloin kun olemme kiireisiä, teemme ja suoritamme paljon. Eikä tarpeellisuudenkokemuksemme voi syntyä vain toisten ihmisten odotusten täyttämisestä, täyteen tupatusta kalenterista tai jatkuvasta hääräämisestä ja puuhaamisesta.

Kyse on jostain paljon suuremmasta.

Kysymykset auttavat löytämään ratkaisuja

Yksi virstanpylväistä omalla kiireen kesyttämisen matkallani oli tutustuminen Anja Kuloveteen ja hänen luomaansa kiireenkesytys ® -konseptiin.

Konseptin eräs kiehtova ja mielikuvitusta ruokkiva metafora on kuvitteellinen kiireenkesyttäjien talo. Kiireenkesyttäjien talossa on yhdeksän erilaista huonetta eli yhdeksän erilaista näkökulmaa kiireeseen. Jokaisessa huoneessa omaa kiirettään voi tarkastella järjestelmällisesti yhdestä näkökulmasta kerrallaan. Löytämällä itselle tärkeitä kysymyksiä saa avaimia aina uusien huoneiden ovien avaamiseen. Siksi kysymyksiä sanotaan avainkysymyksiksi.

Omaan kiireeseeni sain vastauksia vasta sitten, kun uskalsin aloittaa kysymisen. Miksi teen tätä asiaa? Miten teen? Mitä oikeasti haluaisin tehdä? Mitkä ovat minulle tärkeitä asioita? Mikä on mahdollista? Onko tekemiseni mielekästä? Kenelle teen? Näinkö haluan jatkaa?

Tavoitteena on tehdä oikeita asioita tietoisesti fiksummin eikä kaikkea mahdollista vain enemmän, kiukummin ja nopeammin.

Kun kiirettä ja sen erilaisia ilmenemismuotoja ryhtyy rehellisesti hahmottamaan ja havainnoimaan, mahdollisuudet sen suitsimiseen ja kesyttämiseen suurenevat. Tavoitteena on tehdä oikeita asioita tietoisesti fiksummin eikä kaikkea mahdollista vain enemmän, kiukummin ja nopeammin.

Unelmat nousevat kiiretuhkasta 

Olen tässä vuosien kuluessa alkanut ymmärtää, että minulle tuo liki koko kehon räjäyttävä kiire oli aikoinaan hieno lahja. Se oli lahja, joka mahdollisti kaiken sen, josta olen tänä päivänä uskaltanut luopua, jossa olen tänä päivänä mukana ja kaiken sen, jota olen nykyään osakseni saanut.

Kiire ilmaantuu elämäämme milloin minkäkinlaiseen lahjapaperiin käärittynä, milloin kenenkin välityksellä, tienviitta kourassaan.

Tuota lahjaa seurasi pakkopysähdys uudenlaiseen itsetuntemukseen, omien arvojen tarkempaan pohdintaan, osaamattomuususkomusten romuttamiseen ja omien toimintamallien kyseenalaistamiseen ja kehittämiseen. Sieltä kaiken kiiretuhkan ja hopputomun keskeltä nousi siivilleen toiveiden ja unelmien kirkkaus ja uusi alku.

Kiire ilmaantuu elämäämme milloin minkäkinlaiseen lahjapaperiin käärittynä, milloin kenenkin välityksellä, tienviitta kourassaan. Se lahjoo meitä aina silloin kun meidän täytyy pysähtyä miettimään toimintaamme ja tekemisemme tarkoitusta. Se ilmaantuu elämäämme juuri silloin, kun meidän on aika ottaa vastuuta valinnoistamme. Sen käärepaperiin on kirjoitettu: Mistä tässä on kyse? Mihin tämä johtaa? Onko tämä oikea reitti?

Kiire on siis kallisarvoinen lahja. Ota se vastaan, kiitä siitä ja suhtaudu siihen kunnioituksella. Sillä se on huomattavasti arvokkaampi lahja kuin mikään maailman tavara. Se on oikea aikalahja.

*****

Teksti on julkaistu alunperin 20.1.2019 Kiireenkesytys-blogissa.
Terhi Lavonen
on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.

Pysy omalla tontillasi

Olin intohimoisesti koko sydämestäni mukana uudessa projektissa. Meille kaikille projektilaisille oli jaettu omat tehtävät ja omat vastuualueet. Kaikki oli ihanan selkeää ja järjestelmällistä. Ja deadlineenkin oli kivasti aikaa.

Tein oman osuuteni innolla ja sen jälkeen ryhdyin jeesailemaan toisiakin. Minulla kun oli niin paljon ideoita, energiaa ja hienoja ratkaisuja kaikkeen ja ilomielin jaoin niitä muillekin. En kyllä tosin saanut innokkuudestani osakseni vuolaita kiitoksia tai ilonkiljahduksia, niin että joku taisi siinä jeesailutyylissäni mennä pahasti mönkään. Sisäinen ristiriitani oli melkoinen ja turhautumisen tunteeni vuoren korkuinen. Nytkö pitäisi sitten vaan seisoa tumput suorina ja olla sanomatta mitään mihinkään?

Olisiko mahdotonta, jos kuitenkin nyt vaan tällä kertaa keskittyisit siihen omaan vastuualueeseesi ja antaisit muidenkin keskittyä rauhassa omaansa?

Puhisin turhautumistani ystävälleni, joka kuunteli rauhassa ja kun olin päässyt tarinani loppuun, kysyi:
– Oliko niin, että sinulla oli ihan oma vastuualueesi?
– Juu kyllä oli.
– Oliko niin, että vastuualueesi oli selkeä ja yksiselitteinen?
– Juu kyllä se näin oli.
– Olisiko mahdotonta, jos kuitenkin nyt vaan tällä kertaa keskittyisit siihen omaan vastuualueeseesi ja antaisit muidenkin keskittyä rauhassa omaansa? Että jos lopettaisit toisten tontille tunkemisen?

Auts. Osui ja upposi. Olin langennut vanhanaikaiseen intohimokuoppaan.

Takana hyvä tarkoitus

Intohimoinen suhtautuminen työhön tai jonkun muun asian edistämiseen voi parhaimmillaan olla koko homman katalysaattori, mutta huonoimmillaan se saattaa tukahduttaa kaikkien muiden innokkuuden. Intohimo saattaa tehdä ihmisen nimittäin niin sokeaksi, että hän ei näekään enää muuta kuin omat hyvät ideansa ja toimintatapansa. Intohimoinen innokkuus ei yleensä myöskään kosketa vain pelkästään niitä omia asioita, vaan se tuppaa puuttumaan myös toisten asioihin.

Kaiken tämän intohimon takana on yleensä hyvä tarkoitus ja pyrkimys parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Yli-innokkaassa “toisten tontille tunkemisessa” ei useinkaan ole kysymys luottamuspulasta, ilkeydestä tai toisen osaamisen vähättelystä. Kyse on yleensä vilpittömästä innosta puhaltaa isosti yhteiseen hiileen, halusta jakaa ideoita ja auttaa toisia sekä jalostaa yhteistä toimintaa entistä paremmaksi.

Kanssatoimijoiden silmään tällainen käytös saattaa tosin näyttäytyä itsekkäänä sooloiluna ja toisilta tilan vievänä päsmäröintinä. Helposti ruvetaan silloin myös tulkitsemaan toisen käytöstä ja motiiveja puolin ja toisin. Että haluaako tuo toinen osoittaa vaan paremmuuttaan kun pyrkii neuvomaan ja ehdottelemaan? Että eikö minun työpanokseeni ja tekemiseeni luotetakaan ja miksi ihmeessä tuo säheltää tuossa minun asioitani, kun en ole edes apua pyytänyt? Ideoiden heittelijä ja innokas avun tarjoaja taas ihmettelee, että miksi mikään ei kelpaa. Ovatko kaikki ideani jotenkin huonoja tai eikö apuani kukaan tarvitse? Onko siis aivan sama jos vaan olen ja vedän lonkkaa? Olenko täysin turha, kun mikään sanomani ei merkkaa mitään?

Ja vähän kerrassaan kunkin pään sisäiset tulkinnat ja olettamukset lisäävät keskinäisen vuorovaikutuksen latistavia tai kipakoita kommentteja tai toisten tekemisten ohittamista ja kehun ja kiitoksen vähenemistä. Pahimmassa tapauksessa käy niin, että kaikilta loppuu into ja ideat ja yhteisessä työskentelyssä kokoon räävitään vaan jotakin, johon kukaan ei lopulta ole tyytyväinen.

Puhetta eikä tulkintaa

Miten tällaisten tilanteiden syntymistä voidaan sitten ennaltaehkäistä tai ainakin vähentää? Rautalankamallin mukaisesti: keskitytään omaan tekemiseen, puhutaan asioista ääneen eikä tulkita omista lähtökohdista mitään tai ketään.

Jokaisella on vastuu siitä mitä sanoo, mutta myös siitä, mitä jättää sanomatta. Puhumisessa ja asioiden ääneen sanoittamisessa on se hyvä puoli, että silloin väärien tulkintojen ja väärinymmärrysten määrä vähenee. Tulkitseminen on aina nimittäin tulkitsijansa näköistä, hyvin subjektiivista puuhaa. Siihen vaikuttavat muun muassa elämänkokemuksemme, kasvuympäristömme sekä omat näkökulmamme ja tarpeemme tulkita asioita tietyllä tavalla. Kuvittelemme herkästi tietävämme toisten ajatukset, motiivit ja tarkoitusperät, mutta sensijaan meidän pitäisi suostua hyväksymään se, että ymmärryksemme ei koskaan tule riittämään toisen ihmisen läpivalaisuun.

Jokaisella on vastuu siitä mitä sanoo, mutta myös siitä, mitä jättää sanomatta.

Itse koin tämän oman esimerkkiprojektini keskellä suunnatonta helpotusta ystäväni sanoista. Oli vapauttavaa tajuta, että voin päästää irti omista tulkinnoistani ja halustani olla vaikuttamassa kaikkeen ja keskittyä vain siihen, minkä olen omalle kohdalleni sillä erää saanut tehtäväksi hoitaa. Joskus sekin on jo aivan riittävästi.

Ja kun on omat hommansa tehnyt eikä uutta ole näköpiirissä, voi kysyä tarvitseeko joku apua. Jos ei tarvitse, niin sitten täytyy vain ehkä malttaa. Jopa pidätellä toisinaan oman innon ja ideoiden kanssa. Kyllä niillekin aika löytyy. Jos ei nyt, niin joku toinen kerta sitten.

Kolumni on julkaistu alunperin 24.10.2018 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com.