Uteliaisuusmatka NLP-maahan

Olen ryhtynyt tekemään uteliaisuusmatkoja.

Uteliaisuusmatkat ovat reissuja, joissa mennään sinne, minne ei oikein edes haluttaisi mennä. Ne ovat reissuja, joissa kokeillaan mitä voi oppia omista epäluuloistaan, lähtevätkö pelot ja epäilyt pois vai vahvistuvatko ne. Uteliaisuusmatkoilla ollaan uteliaita, innokkaita ja valmiita monenlaisiin kasvu- ja oppimiskokemuksiin.

Ensimmäinen matka on nyt tehty ja sai päätöksensä viime sunnuntaina. Valmistuin NLP Practitioneriksi.

Mistä tämä matka sai alkunsa?

Kun yhtiökumppanini Henna Laukka kertoi olevansa NLP-kouluttaja, kiinnostuin hieman. Ja kun Hennalla oli uusi peruskurssi alkamassa, rupesin vakavissani miettimään, että mitäs jos lähtisin mukaan.

Minulla oli tosin mielessäni myös yksi taka-ajatus ja muutama tavoite.

Ajattelin, että NLP-kurssi on oivallinen uteliaisuusmatkojen aloituskohde. NLP-puhe on nimittäin kuulostanut toisinaan korvaani vähän ”hörhöltä”. Esimerkiksi sellaiset sanat kuin ”elävöittäminen”, ”uskomukset”, ”miellejärjestelmät”, ”mallittaminen”, ovat paljastaneet lähiympäristössäni oleilevat NLP-ihmiset ja heidän kuulumisensa tähän ”salaseuraan”. Ja näitä ihmisiä on ollut vuosi vuodelta vain enemmän ja enemmän lähelläni.

Sitten hoksasin, että vain menemällä itse NLP-kurssille, voisin päästä näkemään ja kuulemaan mistä on kyse. Uskon vakaasti siihen, että aina ja kaikesta voi oppia jotakin uutta.

Tältä koulutukselta odotin myös aivan konkreettisia työkaluja omaan työhöni työnohjaajana ja työelämäasiantuntijana. Uusia välineitä, uutta kuvakulmaa, uusia ajatuksia. Toivoin myös omien maneerieni ja urautumisteni järkyttämistä. Järkyttämiseen aukenee yleensä hyvä mahdollisuus, kun menee rohkeasti sellaisiin porukoihin tai paikkoihin, jotka eivät välttämättä lähtöasetelmaltaan vastaa sitä, missä on yleensä tottunut liikkumaan.

Tähän koulutukseen mukaan lähteminen antoi minulle myös mahdollisuuden havainnoida yhtiökumppanini tapaa valmentaa ja kouluttaa. Halusin ottaa selvää, näin kohtuullisen uutena coviksena, miten yhtiökumppani tekee työtä ja minkälainen on hänen työotteensa. Ja sitten kun toinenkin covislainen lähti mukaan samaan koulutukseen opiskelijaksi, sainkin napattua aika monta kärpästä yhdellä iskulla!

Mitä matkalla tapahtui?

Koulutuksessa tehtiin paljon harjoitteita: yksin, pareittain, kolmisin ja koko ryhmässä. Harjoitukset olivat samaan aikaan haastavia, mutta myös avaavia ja antavia.

Koska itse olen vahvasti auditiivinen ihminen, monet mielikuvalliset harjoitteet koin vaikeina ja raskaina. Toisinaan taas tavoittelimme sellaisia sfäärejä, joiden tavoittelu ei itselleni ole luontaista. Niistäkin sfääreistä toki oppi aina jotakin – vaikkapa sen, että juuri tällaista juttua en omassa työssäni ota käyttöön. Toiset harjoitteet taas loivat mahtioivalluksia, voimakkaitakin tunnereaktioita ja yhdessä kokemisen ja oppimisen hurjaa fiilinkiä. Silloin sielu liikkui niin että jytisi.

Opiskeluporukkamme oli mahtava. Ihmiset tulivat ympäri Suomea ja kulttuurinen eriajatuksellisuus oli heti läsnä keskellämme. Alusta saakka ryhmässämme oli luottamuksellinen ja hersyvä ilmapiiri ja välillä käytiin syvissäkin vesissä sukeltelemassa; huumoria ja elämän energistä kepeyttä unohtamatta. Harjoitteita pystyi tässä porukassa tekemään pinnistelemättömän rehellisesti. Verkostoni karttui uskomattomilla ihmisillä. Se on iso kiitollisuuden asia ja aivan silkkaa annettua lahjaa.

”Toiset harjoitteet taas loivat mahtioivalluksia, voimakkaitakin tunnereaktioita ja yhdessä kokemisen ja oppimisen hurjaa fiilinkiä. Silloin sielu liikkui niin että jytisi.”

Koulutusprosessia kantoi ehdottomasti kouluttajamme Hennan vankkumaton tyyneys ja rauhallinen ja ammattitaitoinen ote ja tyyli.

Koko koulutuksen ajan keskustelulle, sille tärkeälle yhteiselle rönsyilylle, annettiin riittävästi aikaa ja tilaa, ja sitä kautta myös sosiaalinen kanssakäyminen ja luottamus ryhmäläisten välillä syventyi. Koulutuksen aiheet ja aihealueet olivat elämää ja ajatuksia ravistavia. Tovi onkin kulunut siitä, kun olen itkenyt ja nauranut niin paljon kuin tämän koulutuksen aikana. Karjalaiset sukujuureni suorastaan pöllähtivät maan pinnalle!

Täyttyivätkö tavoitteet? Mitä jäi käteen?

Minulla oli aluksi uskomus siitä, että en ole mikään NLP-ihminen. Se uskomus ei kadonnut, ehkä se jopa pikkuisen vahvistui. En siis ”hurahtanut” NLP:hen. Mutta nyt tiedän, ainakin tuon peruskurssin verran, että mistä NLP:ssä on kyse, miksi ihmiset kiinnostuvat siitä, miksi koulutuksen käyneet ihmiset puhuvat niin kuin puhuvat. Oma ymmärrykseni asiasta lisääntyi huimasti.

Yhteenvetona voin todeta, että tälle uteliaisuusmatkalle asetetut tavoitteet toteutuivat, jopa ylittyivät:

  1. Tämä oli täydellinen uteliaisuusmatka! Aivan nappivalinta.
  2. Työkalupakkiin tuli uusia, valikoituja työkaluja ja uusia lähestymistapoja asioihin. Huomasin myös, että osa käsitellyistä asioista oli jo ennestään tuttua ja käytössä työskentelyssäni, mutta omalla twistilläni.
  3. Tutustuin yhtiökumppaneihini tyystin toisella tasolla kuin yhteisen yrityksen pyörittämisen melskeissä normaalisti tapahtuu. Samoin tutustuminen muihin upeisiin kanssaopiskelijoihin teki minuun suuren vaikutuksen. Toivon, että yhteydenpitomme jatkuu.
  4. Opin itsestäni, osaamisestani, vahvuuksistani ja ammatillisuudestani paljon. Jotkut asiat vahvistuivat ja toiset taas vaativat jatkotyöskentelyä. Kehittämisen ja kehittymisen paikkoja löytyi. On hyvä huomata säännöllisin väliajoin, että on sekä ihmisenä että ammattilaisena ”epävalmis”.
  5. Ymmärrykseni NLP-asioista lisääntyi.

”Näinä päivinä

mieli on saanut siivet.

Ja sielu ilon.”

-TL-

Kiitos siis matkakumppaneille ja matkaopas-Hennalle – teidän ansiostanne tämä matka oli kaikin puolin tärkeä, hauska ja muistorikas!

-Terhi
www.aikatra.com

******

Hae seuraavalle präkkärille! Seuraava NLP Practitioner –koulutus käynnistyy jo helmikuussa. Kurkkaa koulutuksen kuvaus Koivulaukka Oy:n sivuilla ja ilmoittaudu!

 

Muutos rikkoo hyvät rutiinit

Kaksikymmentä vuotta vanha kahvinkeitin sanoi sopimuksensa irti. Aivan varoittamatta, ihan tuosta vain. Aamurutiinit menivät sekaisin, kahvi jäi saamatta ja päivä alkoi huonosti. Ja huonona se sitten jatkui iltaan saakka. Pieni asia ihmiskunnalle, suuri allekirjoittaneelle.

Koska ilman kahvia on mahdotonta herätä, uusi kahvinkeitin oli saatava taloon mitä pikimmin. Eli ei kun tuumasta toimeen ja keitinkaupoille mars.

Aamujen ongelma – minä vai kahvinkeitin?

Uusi keitin oli moderni. Monilla uusilla herkuilla siunattu. Valmistauduin innolla uuteen päivään ja keittelin uudella keittimelläni tymäkkää kahvia. Mutta mitä tapahtuikaan. Kahvinkeitin katkaisi itsensä täysin oma-aloitteisesti 45 minuutin jälkeen!

Olen aamuvirkku ihminen ja teen aamulla kahvikupposen äärellä työhön liittyviä paperihommia. Paperihommat ja siinä sivussa rauhaisa kahvinjuonti saattavat kestää jonkun tunnin. Itseään katkova kahvinkeitin laittoi koko homman uusiksi. Silmieni eteen avautui yhtäkkiä valtava ongelma- ja vaihtoehtoviidakko, suoranainen Troijan puuhevonen!

Jotta saisin siis jatkossakin nautiskella kuumasta kahvistani, minun täytyisi joko kauhealla kiireellä rohmuta koko kahvi kurkkuuni 45 minuutin aikana tai heti sen keityttyä laittaa se suoraan termoskannuun. Vaihtoehtoisesti voisin juoda sitä pannusta 45 minuuttia ja vahtia kärppänä koska keitin naksahtaa pois päältä ja sitten laittaa loput termoskannuun. Jos taas unohtaisin kytätä naksahtamista, 45 minuutin jälkeiset kahvikupposet pitäisi lämmittää mikrossa. Lisävaihtoehtona toki on, että yrittäisin muistaa laittaa keittimen 45 minuutin välein uudelleen päälle ja homma sitten toistuisi niin monta kertaa kuin toistuisi. Ja jos sattuisi unohdus, oltaisiin taas kohdassa: kylmenneen kahvin mikrolämmittäminen. Puuh.

Kyllä minä hoksasin uuden keittimen hyvät puolet. Se säästää huomattavasti sähköä katkaistessaan itse itsensä. Se on sirompi ja vie vähemmän pöytätilaa. Sähköturvallisuus on myös toista luokkaa kuin edellisessä 20 vuotta vanhassa keittimessä. Hienoa on myös se, että ei tarvitse enää muistella matkalla töihin, että jäikö kahvinkeitin päälle ja kääntyä varmuuden vuoksi takaisin tarkistamaan asia. Uusi kahvinkeitin säästää minulta selkeästi vaivaa ja bensaa kaiken muun lisäksi.

Ei voi siis mitenkään välttyä kysymykseltä: kumpi tekee nyt aamuistani vaikeampia, minä vaiko uusi kahvinkeitin?

Vaikuta siihen, mihin voit

Samankaltaisia pienempiä ja suurempia muutoksia tapahtuu työelämässä ja työpaikoilla jatkuvasti. Ne aiheuttavat välillä meissä yllättäviäkin tunnereaktioita. Vuosikausien aikana hyväksi hioutuneet rutiinit rikkoutuvat. Aiemmin on ollut ehkä vain yksi oikea tapa tehdä asiat, mutta yhtäkkiä onkin useita eri vaihtoehtoja. Joudumme tilanteeseen, jossa täytyy miettiä uusia käytänteitä ja uusia toimintatapoja, jotta työskentely on jatkossakin mahdollisimman sujuvaa, turvallista ja lopputulokseltaan vähintäänkin tyydyttävää.

Kun rutiinit rikkoutuvat ja vaihtoehdot lisääntyvät, olemme ahdistuksen äärellä. Pitäisi pystyä valitsemaan, pitäisi muuttaa omia piintyneitä tapojaan, pitäisi nähdä vaivaa sen pohtimiseen että mitä teen jatkossa toisin ja sitten pitäisi vielä saada uusi rutiini toimimaan yhtä helposti kuin edellinenkin. Mitä useammin toistuvasta tai itselle tärkeämmästä ja läheisemmästä asiasta on kyse, sitä tiukemmin saatamme reagoida pieneenkin muutokseen. Ja asia, joka toiselle on suuri ja mullistava, voi toiselle ollakin täysin merkityksetön pikkuseikka.

Omaa reaktiota ja toimintaa muutostilanteiden äärellä voi yrittää tarkastella kylmän rauhallisesti seuraavien kysymysten avulla:

  1. Miksi muutos tapahtuu? Miten tilanteeseen on päädytty?
  2. Tuleeko uudesta tilanteesta pysyvä? Onko mahdollista palata menneeseen?
  3. Mitä hyvää uudessa tilanteessa on?
  4. Mikä käytännössä arjessa tulee muuttumaan?
  5. Mikä minua tilanteessa mietityttää, harmittaa tai ärsyttää? Miksi?
  6. Mitä muutos vaatii minulta? Mitä pidän arvokkaana?
  7. Miten pääsen tämän ylitse?

”Jos et pidä jostain, muuta se. Jos et voi muuttaa sitä, muuta ajattelutapaasi”, Mary Engelbreit on todennut. Minulle tärkeintä tässä kahvinkeitin-gatessa oli se, että saan juoda kuuman kahvini rauhallisesti. Siispä nykyään keitän kahvin ja laitan sen heti termoskannuun. Loppupeleissä valinta oli hyvin helppo.

Uusi rutiini on löytynyt ja aamut alkavat taas mukavasti.

Kolumni on julkaistu alunperin 20.11.2019 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com ja www.covis.fi.
Twitter: https://twitter.com/aikatranterhi
Facebook: https://www.facebook.com/aikatra/

Vauhtisokeus on vaarallista

Taustapeilistä näen kuinka auto koukkii aggressiivisesti jonossa. Kiihdyttää, ohittaa, kääntyy seuraavan auton eteen, jarruttaa, ajaa pienen hetken, kärkkyy keskiviivan tuntumassa ja ohittaa taas. Kärkkyy, kaasuttaa ja ohittaa. Ja taas uudestaan. Nyt minun kohdallani ja minun eteeni. Torvet soivat ja valot vilkkuvat, mutta kaasuttaja jatkaa matkaansa jo kohti uusia seikkailuita.

”Kaasuttelijat, kiihdyttelijät ja koukkijat ovat monelle tuttuja hahmoja työelämässäkin.”

Suuttumus kuohahtaa kehooni ja ymmärrystä ei kauheasti löydy. Minun ja monen muun henki on juuri vaarannettu, yhteiset pelisäännöt heitetty romukoppaan, käyttäydytty arrogantisti luottaen siihen, että me muut kyllä joustamme, väistämme, hiljennämme ja huomioimme.

Melkein heti perään tulee myös surullinen olo. Vauhtisokeus ei ole leikin asia.

Vauhdin ja aatteen paloa

Kaasuttelijat, kiihdyttelijät ja koukkijat ovat monelle tuttuja hahmoja työelämässäkin.

Karrikoidusti, he ovat niitä työkavereita, esimiehiä ja asiakkaita tai työyhteisöjä, jotka tekevät pelottavia ohituksia ja nopeita peliliikkeitä, heidän työtemponsa nykii mielentilasta riippuen ja he haluavat päästä tavoitteeseensa nopeasti keinoja kaihtamatta. Muiden tulee väistyä heidän tieltään, huomioida heidän tarpeensa ja toiveensa ja joustaa ja mukauttaa oma toimintansa heidän rytmiinsä. Koska juuri heidän matkansa on se kaikkein tärkein.

”Silloin kun vain nopeudella ja päämäärällä on merkitystä, itse matkasta nauttiminen jää unohduksiin. Kuitenkin totuus on, että suurin osa työstämme ja elämästämme on matkalla olemista ja vain pieni osa perille pääsemistä.”

Työelämä – ja varsinkaan tämä muu ainutkertainen elämämme – ei voi perustua vauhtisokeuden hurmaan niin kuin ei myöskään olympia-aatteeseen: citius, altius, fortius – nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin. Kun vauhti on liian kova ja vain ykkössijalla merkitystä, kokonaisuus muuttuu usein epäselväksi ja mokien mahdollisuus kasvaa. Moni kiva asia jää huomaamatta, ihana ihminen kohtaamatta ja tärkeä mahdollisuus käyttämättä. Uupumuskin vaanii nurkan takana.

Silloin kun vain nopeudella ja päämäärällä on merkitystä, itse matkasta nauttiminen jää unohduksiin. Kuitenkin totuus on, että suurin osa työstämme ja elämästämme on matkalla olemista ja vain pieni osa perille pääsemistä. Pelkkää nopeutta suosivassa ilmapiirissä kolhiintumisen, varomattomuuden, turhanpäiväisen stressaamisen, arvostelukyvyttömyyden, pahan mielen ja jopa kohtalokkaidenkin arviointivirheiden riski sen sijaan kasvaa.

Keikistele elämälle

Vaikka omassa työssä ja muussa elämässä olisi kuinka vauhdikasta tai kilpailullista tahansa, itse voi aina pysähtyä miettimään missä haluaa olla mukana.

”Tärkeintä ei ole vauhti, kiire ja saavutukset. Tärkeintä on olla olemassa.”

Kun seuraavan kerran tartut auton rattiin, menet työpaikalle, kohtaat ystävän tai lähdet perheen kanssa reissuun, niin muistele alla olevaa listaa.

  1. Jätä kaikki turha pois, keskity tähän hetkeen.
  2. Ennakoi tuleva – toimi ennakoivasti ja ennakoitavasti.
  3. Nauti matkasta, älä kiirehdi.
  4. Huomioi muut, älä jyrää, älä ohittele, älä käytä kyynärpäitä.
  5. Katsele ympärillesi, kuuntele, keikistele elämälle.

Tärkeintä ei ole vauhti, kiire ja saavutukset. Tärkeintä on olla olemassa. Eikö vaan?

Kolumni on julkaistu alunperin 9.10.2019 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja.
Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com ja www.covis.fi.
Twitter: https://twitter.com/aikatranterhi
Facebook: https://www.facebook.com/aikatra/

 

Työpaikan henki ja kolme toivomusta

Eräänä päivänä, järkyttävän syysruuhkan keskellä, työpaikalle ilmestyi työpaikan henki. Se istahti Pekka Miklosen työhuoneen sohvalle katsomaan konttorin menoa ja meininkiä. Puhelimet värisivät ja pirisivät, paperipinot huojuivat pöydällä ja nitoja paukkui, klemmareita kului. Pekka Miklosen paita oli hiestä läikikäs ja hiukset liimaantuneet vasten märkää otsaa.

Työpaikan henki kertoi Pekka Mikloselle ilouutisen. Miklonen kuului niihin harvoihin ja valittuihin, joilla oli mahdollista esittää työpaikan hengelle kolme toivomusta. Hän saisi toivoa kolmea asiaa, jotka poistettaisiin työpaikalta, jotta työn tekeminen helpottuisi. Kaikki toiveet toteutettaisiin.

Mikä riemastuttava uutinen!

Asiakkaat, työkaverit ja deadlinet

Pekka Miklonen tiesi heti mitä pitäisi tehdä. Ensin hän poistaisi asiakkaat. Asiakkaat ovat hankalia, heillä on aina vaikeita kysymyksiä, he soittavat jatkuvasti, laittavat sähköpostia ja pommittavat viesteillä. He keskeyttävät työn tekemisen ja siihen keskittymisen tuskallisen usein. Ehdottomasti siis asiakkaat pois. Ja nopeasti.

Seuraavaksi Miklonen poistaisi työkaverit. Nuo oveenkoputtelijat ja viikonloppujuttuja kikattelevat ilmapiirin pilaajat. Juuri kun on päässyt kiinni työn flowhun tai hoksannut jostakin asiakasongelmasta jotakin, joku työkavereista koputtaa huoneen oveen ja käskee kahville tai lounaalle tai tulee kysymään ratkaisua johonkin ongelmaansa. Ja pahinta ovat ne loputtomat ”tiedätkö mitä tapahtui viime lauantaina” -jutut. Siinä jää taas omat tärkeät työtehtävät kesken ja ajatus katkeaa. Juu, kyllä. Työkaverit pois.

”Ensin hän poistaisi asiakkaat. Seuraavaksi hän poistaisi työkaverit ja sitten olisi syytä poistaa deadlinet.”

Kolmanneksi olisi syytä poistaa deadlinet. Joka ihmeen asialla kun on nykyään joku aikaraja, joka tietysti oli mielummin jo eilen kuin huomenna. Aina on kiire ja aikaa vastaan pitää taistella. Pitäisi saada tehtyä se ja se asia siihen ja siihen mennessä ja se ja se tyyppi tarvitsee sen ja sen paperin silloin ja silloin, jotta voi tehdä taas sitä ja sitä. Ei sellaista häsäämistä kukaan kestä. Jos joskus nyt saisi vain keskittyä ihan rauhassa siihen omaan hommaansa ja niihin omalle pöydälle kasaantuneisiin papereihin. Tehdä hommat valmiiksi sillä tavalla hiljakseen, niin että hyvä tulee. Että voisi olla omaan työhönsä tyytyväinen. Niinpä. Deadlinet pois.

Työpaikan henki kuunteli Pekka Miklosen vuodatusta ja nyökkäili ymmärtäväisesti tarinan edetessä. Lopuksi se vielä varmisti, että toivomukset varmasti olivat juuri niitä, joita Miklonen halusi. Juu kyllä kyllä, Miklonen nyökytti. Mitä muuta sitä stressaantunut työntekijä haluaisi kun rauhaa tehdä työnsä hyvin. Asia on sitten sillä selvä, työpaikan henki totesi. Se toivotti Mikloselle hyvää ja rauhallista loppuelämää ja lähti.

Ruuhka alkaa helpottaa

Heti jo seuraavasta viikosta alkoi Miklosen syysruuhka helpottaa. Hän ahkeroi aamusta iltaan ja pino pöydällä pieneni hitaasti mutta varmasti. Se toi lisää intoa ja iloa työntekoon. Sähköpostin perkaaminen eteni huippuvauhtia ja vastaajan viestit sai päivittäin purettua ja hoidettua samantien. Kaikkein mukavinta oli se, että työhön sai nyt keskittyä rauhassa, toiletissa pystyi käymään silloin kun oli tarvis, ja lounas- ja kahvitauot sujuivat leppoisasti lehtiä lukien ja eväitä syöden.

Vatsanpurut olivat nyt tyystin mennyttä aikaa. Elämä oli mallillaan. Työ oli merkityksellistä, asiakkaiden valitukset vähentyneet ja kaikenlaisten sotkuisen ongelmaselvittelyiden määrä suorastaan romahtanut. Oli selkeästi enemmän aikaa keskittyä työtehtäviin.

Pomo kävi kerran kuukaudessa kääntymässä konttorilla ja kysymässä kuulumiset. Silloin Pekka Miklonen aina muisti kiitellä työn järkeistämisen ja uudelleen organisoinnin vaikuttavuutta. Naapurihuoneen Elsa Kantokin oli alkanut ottaa työt rennommin. Silloin harvoin kun häneen törmäsi käytävällä, hän vain heilautti iloisesti kättään ja leimasi itsensä konttorilta ulos. Elsa oli siirtynyt lähes kokonaan etätöihin.

Toiveet toteutuvat

Viikot kuluivat, syksy vaihtui talveksi ja talvi kevääksi. Työpäivät olivat lyhentyneet samaan tahtiin kuin valon määrä lisääntyi. Yhtenä toukokuisena maanantaina Pekka Miklonen leimasi kellokorttinsa ja saapui töihin niin kuin aina ennenkin. Mutta silti mikään ei ollut niin kuin ennen.

”Oli hiljaista, rauhallista, keskeytymätöntä ja kiireetöntä. Nyt oli aikaa tehdä töitä. Kaikki hänen toiveensa olivat toteutuneet.”

Ketään muita ei ollut missään. Paperipinot pöydältä olivat kadonneet ja mapit täyttyneet talven pimeinä viikkoina. Arkisto oli viimeisen päälle hoidettu. Konttorin käytävät olivat tyhjät ja hiljaiset. Sähköposti ei enää kilkannut, puhelin ei pirissyt. Postia ei ollut tullut moneen kuukauteen. Kahvihetki ja lounastauko sujuivat omassa seurassa. Kukaan ei koputtanut oveen. Oli hiljaista, rauhallista, keskeytymätöntä ja kiireetöntä. Nyt oli aikaa tehdä töitä. Pekka Miklonen istahti työhuoneensa sohvalle ja huokaisi syvään.

Kaikki hänen toiveensa olivat toteutuneet.

Kolumni on julkaistu alunperin 28.8.2019 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja.
Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com ja www.covis.fi.
Twitter: https://twitter.com/aikatranterhi
Facebook: https://www.facebook.com/aikatra/

 

Huolityöskentelijän hallitut seikkailut

#Työntakana on kirjoitussarja, jossa eri alojen ihmiset kertovat työstään, työn tekemisestä, peruspäivästään ja ehkä hassuista sattumuksistaankin. Kukin omalla tyylillään. Kirjoittajat paljastavat mikä heitä työssään innostaa ja kiinnostaa, mistä he saavat intoa ja iloa ja mikä toisinaan harmittaa. #Työntakana tarjoaa mielenkiintoisia ”behind the scenes” -tarinoita. Tänään verhoa raottaa kouluttaja Tarja Seppälä.

 *****

Nyt loman jälkeen valmistauduin ensimmäiseen työmatkaani kouluttamaan toiselle kantille Suomea. Aamu kuluu valmistautuessa; viimesilaus esitykseen ja materiaalit pakaaseihin.

Yritän matkan aikana tavoittaa majoitusliikkeen edustajaa kertoakseni, että olen myöhään perillä. Puhelin kuuluu hälyttävän, mutta vastausta en saa. No, kokeilen hetken kuluttua uudelleen. Sama tulos, kukaan ei vastaa. Huoli herää. Mietin jo erilaisia yöpymisen vaihtoehtoja ja turvasuunnitelmaa, jos jokin menee vikaan.

tarja3png

Yöpymisen turvasuunnitelma kannattaa olla reissussa valmiina

Päästyäni viimein perille idylliseen majapaikkaani, respassa on ovi auki, muttei ketään vastassa. Huutelen, yskin ja huhuilen ja lopulta siirryn tiskin toiselle puolelle. Totean, että minulle on varattuna huone läheisessä rakennuksessa. Muutaman harha-askeleen jälkeen löydän niin huoneeni kuin oveen sopivan avaimen ja majoitun tyytyväisenä.

Yhtä tarinaa rikkaampana

Aamulla herään virkistyneenä ja olen valmiina päivän koitoksiin. Aamiaisella tapaan majapaikan emännän, joka on järkyttynyt ja äärimmäisen pahoillaan sattuneesta mokastaan. Samalla myös iloinen omatoimisesta asiakkaasta. Nautin maukkaan aamiaisen ja saan alennusta huonehinnastani, koska olen toiminut myös henkilökuntana. Tyytyväisyys on molemminpuolista. Starttaan ajoissa kohti koulutuspaikkaa ja aloitan uuden työpäiväni jälleen yhtä tarinaa rikkaampana.

Koulutuspäivä sujuu osallistujia kuunnellen ja teettäen heillä erilaisia tehtäviä. Aktiivinen joukko on läsnä kysellen ja peilaten omaa työtään päivän teemaan; arvostavaan vuorovaikutukseen. Päivän jälkeen pakkaan tavarani ja otan suunnan kohti kotia. Muutama puhelu ja pari kahvitaukoa auttavat minut turvallisesti kotiin.

Työnä haasteet ja huolet

Työni on huolien kohtaamista ja asiakkaiden kanssa ratkaisujen etsimistä, kannustamista ja tulevaan uskon luomista. Olen työskennellyt huolen kanssa koko työurani ja lopulta kymmenen vuotta sitten rohkenin ryhtyä yrittäjäksi. Epäilys ja huoli kalvoivat aloittaessani, mutta jo ensimmäinen vuosi vahvisti, että olen oikealla tiellä. Turvallisuutta kaipaavana toimin aluksi virkatyön ohella ja nyt viisi vuotta olen toiminut kokopäiväisenä yrittäjänä.

Työni on huolien kohtaamista ja asiakkaiden kanssa ratkaisujen etsimistä, kannustamista ja tulevaan uskon luomista.

Yrittäjänä työni koostuu kolmesta kovasta – kouluttamisesta, valmentamisesta ja työnohjauksesta. Vuosien saatossa olen saanut kuulla huolien uuvuttamien ihmisten toteavan “Kiitos, nyt olen jälleen vakaalla pohjalla jatkamassa omaa elämääni/ työtäni. Valoa on näkyvissä!” Siksi oli loogista käyttää yrityksen nimenä jo olemassa olevaa tarinaa.

Arvostuksen säihkettä

Kiitollisena pääsen kokemaan päivittäin hallittua seikkailua. Jos työtehtävä sinänsä on tuttu, on jokainen kohtaamani ihminen joka tapauksessa ainutlaatuisen päivänsä sankari ja minä pääsen osaksi tuota tarinaa.

Jokainen kohtaaminen on ainutlaatuinen.

Eräs opiskelijaryhmäni antoi päätepäivänämme kortin, jossa luki: ”Leave a little sparkle wherever you go.” Kortin kuvana oli jalkapohja, joka jätti jälkeensä säihkyviä kultahippuja. Opiskelijat totesivat arvokkaimmaksi opikseen, että jokainen voi luoda vuorovaikutukseensa pientä arvostavaa säihkettä.

Mitä sinun jalanjälkiisi jää?

*****

Tarja2

Jokainen kohtaaminen on ainutlaatuinen.

Tarja Seppälä on kouluttaja, valmentaja ja työnohjaaja.

Yritys: ValoaNäkyvissä Oy
Tarjan löydät myös Facebookista.

Heräätkö öisin murehtimaan?

Yle kyseli suomalaisilta, mitä he murehtivat herätessään yöllä. Vastauksia tuli tuhansia. Vastaajat kertoivat yöllä murehtivansa muun muassa työasioita, ihmissuhteita, tekemättömien asioiden listoja, ilmastonmuutosta, polttopuiden riittämistä tai kukkien kastelemista. Murehtimisen aiheita on siis laidasta laitaan.

Vuonna 2011 naisista 20 prosenttia kertoi nukkuvansa omasta mielestään liian vähän ja jatkotutkimuksessa heitä oli jo 25 prosenttia. Miehistä 16 prosenttia tunsi nukkuvansa aiemmin riittämättömästi ja vuonna 2017 heidän määränsä oli noussut jo 22 prosenttiin. Kuudessa vuodessa vähän nukkuvien yli 30-vuotiaiden määrä on lisääntynyt. Suunta on siis huolestuttava.

Päivällä varsin vähäpätöisiltäkin tuntuneet asiat saattavat paisua yöllä suuriksi möröiksi. Yön hiljaisilla hetkillä on taipumus nimittäin saada omat ajatukset kuulumaan kovemmin, kun päivän aktiviteetit eivät ole ajatuksia ”dumppaamassa”.

5 vinkkiä nukahtamiseen

Jos heräät satunnaisesti aamuyöllä murehtimaan asioita, ei kannata jäädä sänkyyn pyörimään. Kokeile vaikka seuraavia konsteja uudelleen nukahtamiseen. Itse käytän näitä kaikkia vaihtelevasti tilanteen ja fiiliksen mukaan.

  1. Tee hetki jotain muuta
    – juo lasi vettä tai maitoa
    – silitä koiraa tai kissaa
    – lataa kahvinkeitin aamuvalmiiksi tms. pientä
  2. Pidä pikahuolihetki
    – kirjaa ylös mitkä asiat nyt yöllä vaivaavat
    – mieti pari pientä asiaa, joita aiot huomisesta lähtien näille asioille tehdä
    – puhu itsellesi järkeä: nyt en voi näille asioille mitään
  3. Lue hetki jotakin kevyttä
    – lue kirjaa
    – selaile lehteä
    – ei älyhässäköitä!
  4. Kuuntele kuulokkeilla jotakin rentouttavaa
    ASMR (Aloita kokeilemalla vaikka jompaa kumpaa näistä suomalaisista videoista: Apua nukahtamisvaikeuksiin / Stressaako? )
    – rentoutusnauhoite
    – äänikirja, podcast
  5. Älä ota unesta ja nukkumisesta stressiä
    – laita silmät kiinni ja ajattele jotakin mukavaa
    – laita silmät kiinni ja keskity hengittämiseen  -> lepokin on tärkeää
    – nouse ylös, oli kello mitä tahansa -> aloita aamu aiemmin, seuraavana yönä saattaakin jo nukuttaa!

Terveisin,
– Terhi

 

 

Väärässä kuplassa

Unessa työpaikkani ihmiset riitelevät kovaäänisesti keskenään. En saa sanoista selvää, mutta käsien kiivaasta heilumisesta, vääntyneistä kasvoista ja kovasta metelistä ymmärrän, että jonkunsortin erimielisyys on meneillään. Tunnen kuitenkin itseni levolliseksi. Rakennan ison kuplan kiukkuisten ihmisten ympärille ja äänet vaimenevat. Työnnän käteni suoraksi eteeni ja siirrän kuplaa kauemmaksi itsestäni ja sanon ääneen: ”Tämä ei kosketa minua enää.” Kupla pienenee ja pienenee, sitten se katoaa.

Joskus voi jättäytyä myös asioiden ulkopuolelle, tehdä tietoisen valinnan olla ottamatta osaa. Itseään on lupa myös suojata.

Tuo kymmenen vuoden takainen uni vaikutti minuun aikoinaan kovasti. Se muistutti minua siitä, että kaikessa ei tarvitse olla mukana. Että kaikkea ei tarvitse sietää, kaikesta ei tarvitse ottaa stressiä tai ahdistusta. Joskus voi jättäytyä myös asioiden ulkopuolelle, tehdä tietoisen valinnan olla ottamatta osaa. Itseään on lupa myös suojata.

Kaikenlaiset ihmisten rakentamat näkemyskuplat ovat tänä päivänä kuuma puheenaihe. Kuplat nähdään usein pelkästään negatiivisina. Niillä lyödään ja ivataan, toista kehotetaan näkemään oikea todellisuus ja tulemaan ulos sieltä omasta kuplasta. Eri mieltä jostakin asiasta oleminen osoittaa selkeän erikuplaisuuden ja omaa kuplaa uhkaavan vääränlaisuuden. Kokonaiskuplaston hienous jää nahistelun jalkoihin.

Kaikki huutaa, kukaan ei kuule

Työelämässä ja työpaikoilla puhutaan kuplien sijaan usein klikeistä. Siitä, että rakennetaan esteitä eritavalla ajattelevien ihmisten ympärille ja pidetään muurit niin korkeina ja tiukkoina, että niitä ei voi ylittää. Syntyy ”me”- ja ”he”-jengit. Silloin ei enää jää tilaa keskustelulle, toisen kuuntelemiselle ja aidolle yhteistyölle.

Kun ”huutamisesta” tulee tapa,
kukaan ei enää kuule.

Vaikka ihminen onkin luonnostaan kaltaistensa seurassa viihtyvä laumaeläin, työpaikalle on kuitenkin tultu tekemään työtä, suorittamaan tiettyä tehtävää eikä pääasiallisesti luomaan ihmissuhteita tai laumautumaan. Työstä ja työntekemisestä, ratkaisujen etsimisestä ja parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen pääsemisestä on aina kyettävä puhumaan ja keskustelemaan asiallisesti – ilman piikittelyä tai ivallista vähättelyä. Kun ”huutamisesta” tulee tapa, kukaan ei enää kuule.

Enemmän iloa ja toivoa

Aikuisen ihmisen eloon ja oloon kuuluu taito säädellä itseään ja käytöstään ja huomata myös, milloin on hyvä antaa jonkun asian olla. Huomata se hetki, jolloin alituisella vatvomisella tai kärkkäillä mielipiteen ilmauksilla ei saavuteta mitään hyvää. Toisinaan on oikeasti hyvä rakentaa itselleen sellainen turvakupla, jonka voi ainakin hetkeksi laittaa sivuun ja todeta: ”Tähän en lähde nyt mukaan. Tähän en suostu.”

Leppeänä kesäiltana näen lapsen puhaltamassa pihalla saippuakuplia. Kirkkaat, erikokoiset ja eri väreissä väreilevät kuplat lepattavat hetken pienen puhaltajan yllä ja sitten osa niistä hajoaa ja osa lentää pois pienentyen lopulta näkymättömiin.

Ehkä me aikuisetkin voisimme yrittää tehdä kuplistamme yhtä kauniita, keveitä ja läpinäkyviä. Ehkä saisimme pakattua niihin enemmän iloa, toivoa ja lentämisen uskoa, leikkisyyttäkin. Aloittaisimmeko jo tänään?

Kolumni on julkaistu alunperin 12.6.2019 Kollega.fi  -verkkolehden Coaching-blogissa.
Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja.
Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com ja www.covis.fi.
Twitter: https://twitter.com/aikatranterhi
Facebook: https://www.facebook.com/aikatra/